Aktiivinen 35 min sitten

Miltä tuntuisi, jos esittäisit vieressä istuvalle läheisellesi kysymyksen ja hän katsoisi sinua selvästi ymmärtäen, mitä juuri sanoit, mutta kääntäisi sitten selkänsä. Näkisit hänet usein, mutta hän silti jättäisi sinut huomiotta. Myöhemmin, tunnin tai parin, ehkä vasta muutaman päivän päästä hän tulisi luoksesi ja vastaisi esittämääsi kysymykseen.

Tuntuisi varmasti aika ikävältä. Näin harvoin tapahtuu kasvokkain käytävässä kommunikoinnissa, mutta niin kutsutussa ”tekstiviestittelyssä” ilmiö on monelle tuttu. Useimmat meistä ovat olleet sekä selkänsä kääntäjä että puhelin kourassa odottaen istuva.

Harva meistä jättää vastaamatta pahuuttaan. On vain niin kiire. Ja elämä. Ja kaikkea. Se on ymmärrettävää. Ei meistä kukaan voi olla jatkuvasti heti tavoitettavissa, eikä pidäkään.

Aivan yhtä ymmärrettävää on myös, jos tuntuu pahalle, kun toinen ei vastaa tai jos vastaaminen kerta toisensa jälkeen kestää. Erityisesti, jos kyse on läheisestä ihmissuhteesta tai jos viestittely on käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä. Tulee helposti tunne, ettei itsellä ole toiselle merkitystä. Kiireellä ei voi perustella loputtomiin, sillä siinä on aina lopulta kyse priorisoinnista. Jos oikein negatiiviseksi heittäydytään, niin jatkuva vastaamatta jättäminen on jopa vallankäyttöä.

Whatssappailu ja mesettäminen on uudehko ja jatkuvasti kasvava yhteydenpidon ja kommunikoinnin muoto, jossa on todella paljon hyvää.

Välillä kuitenkin tuntuu, että ulkoistamme itsemme somessa ja unohdamme, että oman itsen lisäksi siellä viestiminen toisessakin päässä on tunteva ja yhteyttä kaipaava ihminen.

Kirjoittaja on toimittaja.