Ennen lehtitekstit ladottiin käsin kirjain kerrallaan

Keijo Kekäläinen töissä taittajana vuonna 1985. Kuva: Savon Sanomat

Keijo Kekäläinen tuli Savo-lehdelle latojaksi ollessaan vasta 14-vuotias ja teki 47 vuotta kestäneen uran lehtialalla.

Kuopiolainen Keijo Kekäläinen muistaa vielä elävästi, mille tuoksui painomuste ja kuinka sitä piti pestä käsistä pois. Heti koulun lopetettuaan, 14-vuotiaana Keijo pääsi oppisopimuksella latojaksi Viikkosavon edeltäjälle Savo-lehdelle. Myöhemmin hän työskenteli Savon Sanomissa.
– Sain työpaikan isän kaverin ja naapurin kautta. Työn ohessa kävin kirjapainokoulua. Ja tulin lehteen nimenomaan käsilatojaksi. Siinä samalla ladottiin kyllä muitakin tuotteita, kuten muun muassa virsikirjoja.

Keijo teki työtä 47 vuotta ja näki sanomalehtien painon hurjan kehityskaaren. Latojan tehtävä oli latoa teksti metallikirjaimilla, joiden avulla teksti voitiin painaa. Ladontatyötä tehtiin joko käsin tai suurella, kirjoituskonetta muistuttavalla latomakoneella. Käsinladonnassa kirjaimet ladottiin ylösalaisin yksitellen hakaan palstaleveyden mukaan. Kuumapuolen koneessa kirjaimet valetaan kuumasta metalliseoksesta ja itse kone on kuin kirjoituskone, jonka merkit ovat eri paikoissa. Erikseen piti valita isot ja pienet kirjaimet sekä muut kirjainkoot. Erikoismerkit piti nyppiä erikseen.
– Konelatojien kirjoittamat tekstit tulivat meille yhtenä pitkänä palstana ja niistä otettiin lukuun vedokset otsikkojen lisäysten jälkeen. Käsinladonnassa oli välillä melkoinen pohtiminen, että miten saa täyden rivin. Itse ylösalaisin kirjoittaminen oli helppoa. Joskus toimittajien kirjoittamiin lehtijuttuihin jotkut rohkeat konelatojat saattoivat laittaa omia kommentteja tekstiin sulkujen sisään, Keijo nauraa.

Kun painotuotteita ladottiin käsin, saattoi työtä olla tekemässä toistakymmentä henkilöä. Töitä tehtiin yleensä kahdessa vuorossa, aamussa ja illassa. Nykyaikaisten tietokoneiden yleistyttyä käsinlatojien tarve väheni. Keijo muistaa vielä, kun kuvat asemoitiin negafilmeillä.
– Ilmoituksiin piti joka värisävy leikellä erikseen. Parhaimmillaan yhden ilmoituksen päällä saattoi olla jopa 18 maskia. Tietokoneiden tulon myötä meidän työ muuttui entisestään.

Hän muistaa, kuinka torstain lehdessä oli valtavasti tanssi-ilmoituksia, joita latojatkin seurasivat aktiivisesti.
– Tietokoneiden tulon myötä asiakkaalla oli joskus joku oma tekele ilmoituksesta, mutta ne piti kuitenkin käsitellä ja tehdä uudestaan.
Parasta työssä oli kuitenkin oman kädenjäljen näkeminen.
– Heti aamulla, kun lehti tuli, niin pitihän se mennä katsomaan. Ja ai että harmitti, jos sai alkuvaiheen painon lehden, jossa värit eivät olleet vielä ihan kohdillaan.

Latojan ammatin myötä on hävinnyt eräs toinenkin ammatti. Ennen jokaisessa latomossa oli myös oikolukija.
– Konelatojien jutuista otettiin aina vedokset ja sitten oikolukija luki. Saattoihan tekstiin silti jäädä kirjoitusvirheitä, ihmisiä kun ollaan.

Keijo sanoo, että vaikka latojat suhtautuivat varauksella esimerkiksi nykyaikaisten tietokoneiden tuloon, hän itse ei olisi viihtynyt työssä niin kauan, jos kehitystä ei olisi tapahtunut. Se piti työn mielenkiintoisena.
– Kyllä sen näki jo aika ajoissa, ettei työ jatku ikuisesti ennallaan. Iso kehitys tapahtui ja oli hienoa olla siinä mukana.

Työurallaan Keijo toimi monissa luottamustehtävissä ja muodostuipa Savon Sanomissa ollessa työkavereille yhteinen keilaporukkakin. Tuota harrastusta Keijo jatkaa tänäkin päivänä. Sen lisäksi, että seuraa printtilehtiä tarkkaan.
– Kyllä printti kuuluu aamukahvipöytään. Muistan kun lopetin työt Savon Sanomilla. Olin taittanut lehteä samassa huoneessa toimituksen kanssa, jossa seurattiin tarkasti eri kanavien uutistarjontaaä. Meni muutama kuukausi vielä kotonakin niin, että piti katsoa jatkuvasti uutisia, Keijo nauraa.

Keijo Kekäläinen teki 47 vuotta kestäneen uransa Savo-lehdessä, Viikkosavossa ja Savon Sanomissa. Kuva: Inka Matilainen