Että ahdistaa

Kun allekirjoittanut alkoi raapustella näitä kolumneja reippaat 15 vuotta sitten, niin jo alkumetreillä ymmärsin, että uskontoon ja politiikkaan ei kynän terällä parane sohaista. Kirkonkirous eikä sen koommin poliittinen itsemurhakaan kuulosta edelleenkään kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Keksinpä siis raapustella turvallisia juttuja sen aikaisista parisuhteistani ja hyvinhän ne kaikki sain lopeteltua ilman suurempia näkyviä vammoja. Kerran tosin Turun murretta analysoidessani sain aikaan jonkinmoisen palauteryöpyn, josta oli sattuneesta syystä hieman haastavaa saada selvää, mutta kait nuo Turun murteen esitaistelijat olivat kieliopillisesti tuohtuneita yrityksestäni matkia turgusen muret.

No niin tai näin, niin omaa kolumnihistoriaa selaillessani huomasin, että yksi aihehan on jäänyt vaille minkäänlaista huomiota. Nimittäin tiede. Asummehan kuiteskin yliopistokaupungissa, ja kolumnien kuuluisi edes jotenkin heijastella ympäröivää yhteiskuntaa ja sen kevätpäivää polttavia aiheita, kuten esimerkiksi ilmastoahdistusta.

Olin nimittäin tippua perseelleni, kun ensimmäistä kertaa kuulin sanan ilmastoahdistus. Luulin yhdyssanaa ensin vitsiksi ja sen olevan samaa kategoriaa kuin määritelmän miesflunssa. Aina luotettavasta Wikipediasta määritelmää kuitenkin tarkemmin tutkiessani huomasin, että aiheestahan on Suomessa kirjoitettu jo kaksi vakavasti otettavaa teosta ja Aalto-yliopistoon on opiskelijoille perustettu ilmastoahdistuksen keskusteluryhmäkin. Mitä viddua tietovisa kysyn minä? Olenko jäänyt nyt jostain olennaisesta paitsi vai tipuinko autuaan onnellisesti kehityksen kelkasta jo veks?

Se, että Ruotsissa on ilmastoahdistuksesta oltu huolissaan jo 10 vuotta ei yllättäne ketään, mutta ymmärränkö nyt oikein, että voin tulevana maanantaina Ullan Krouvin terassiavajaisten jälkeen hakea työterveydestä saikkua ilmastoahdistukseen vedoten? Kuvaillaanhan ilmastoahdistuksen oireiksi epämääräisiä ja vaikeita levottomuuden sekä alakulon tuntemuksia.

Kirjoittaja on KuPSin puujalka.