Hätälinja mielenterveyspalveluihin

Kun suomalaisen jalka katkeaa, hän hakeutuu terveydenhuollon palveluihin. Yleisen elämänkokemukseni perusteella arvelen, että hän pääsee hoitoon tuntien kuluessa. Erikoissairaanhoidossa ihmisiä leikataan ja kuntoutetaan hämmästyttävällä tehokkuudella. Jokainen prosessi fyysisen sairauden tai haitan hoidossa on mietitty ja rahoitettu alusta loppuun. Tämä sama logiikka ei tunnu koskevan mielen sairauksia ja häiriöitä.

Umpikujaan mielensä kanssa hakeutunut henkilö tai hänen läheisensä etsii apua sieltä, mistä olettaa saavansa sitä heti. Tällaisia paikkoja ovat yleinen hätänumero, kaupungin terveydenhuollon päivystys tai poliisi. Nämä apukanavat eivät kuitenkaan kokemukseni mukaan läheskään aina toimi, mikä voi pahimmillaan johtaa ihmishenkien menetyksiin.

Miksi mielen sairauksien hoitamiseen liittyvät potilaspaikat ovat niin vähissä, että hoitoon pääsee vain todella huonossa kunnossa? Johtuuko se resurssien vähäisyydestä? Vai onko olemassa yhä sellainen oletus, että vain fyysisen sairauden hoitaminen on sitä oikeaa terveydenhuollon hoitoa?

Kuopion yliopistollisen sairaalan tontille on rakentunut vaikka minkälaista sairaalarakennusta, mutta ei yhtään sellaista, josta saisi pikaista apua, kun mieli on sairastunut. Eikö juuri päivystystoimintojen yhteydessä tulisi olla sairaala, jonne sairastunut pääsee heti? Siis sellainen, johon voi kävellä ympäri vuorokauden ja josta saisi hoitoa heti eikä vasta päivien tai kuukausien päästä?

Suomessa yhä useampi työikäinen jää eläkkeelle mielen sairauksien ja häiriöiden vuoksi. Eikö jo kansakunnan vähenevän työpanoksen säilyttäminen vaatisi mittavia panostuksia mielenterveyden häiriöiden hoitamiseen?

Tiedän kirjoittaessani, että vasta-argumentteja löytyy verotulojen vähäisyydestä, sairauksien hoidon priorisoinnista, heikosta yksilöiden moraalista, huonosta vanhemmuudesta jne. Fakta näiden jälleenkin on se, että hoitoon on päästävä, jos mielenterveys ei kanna ja elämä alkaa vaikuttaa turhalle. Meistä nekään, jotka voivat hyvin, eivät voi piiloutua läheisten, työkavereiden tai muiden kansalaisten umpikujan tunteelta.

Kirjoittaja on tosielämän mielensäpahoittaja.