Itserakkaat hyväntekijät

Olen hämmästellyt erilaisten hyväntekijöiden tarvetta korostaa itseään. Elämme aikaa, jossa minäkeskeisyys on mennyt lähes kaikessa yhteisen hyvän ohi.

Raskauttavimmin toimivat sellaiset hyväntekijät, jotka määrätietoisesti kieltäytyvät näkemästä, millainen ironia liittyy pelkkien yhteiskunnallisten oireiden paikkailemiseen ja oman maineen kiillottamiseen avun tarvitsijoiden kustannuksella.

Hyväntekeväisyys näyttää yhä useammin koskevan laajaa sympatiaa kerääviä väestöryhmiä. Näin hyväntekijä välttää tartuttamasta itseensä lahjoittamisen kohteena oleviin liitettävää moraalista leimaa. Vai oletteko viimeaikoina nähneet hyväntekeväisyyden kohteena narkomaaneja, aidsiin sairastuneita, ihmiskaupan uhreja tai edes pitkäaikaistyöttömiä? Tuskinpa, eikä se taida olla sattumaa.

Söpö lastensairaala on aina oman nosteen kannalta sopivampi kohde, kuin vaikkapa psykiatrisen sairaalan potilaskeräys. Vienosti medialle vilkutteleva syöpää sairastava lapsi ja hänen herttaiset vanhempansa sopivat keskipisteenä olevan auttajan profiiliin paremmin kuin epäilyttävän moraalikoodin omaava potilasryhmä.

Virpi Mäkinen on kirjoittanut kirjan Lasaruksesta leipäjonoihin, Köyhyys kirkon kysymyksenä (Atena 2002). Kirjassa on käsitelty hienolla tavalla kirkollisen hyväntekeväisyyden perinteitä eri aikakausina. Mäkisen ansiokas päätelmä on, että luterilaisen auttamisen keskiössä ei pitäisi olla köyhän käyttäminen välikappaleena oman taivaspaikan lunastamiseen, vaan kristityn tulee olla osa kaikenlaisten kristittyjen elämää. Myös köyhien aktiivinen puolustamisen pitäisi kuulua samaan luterilaiseen perinteeseen. Mihin olemme yhteiskuntana hukanneet luterilaisen arkisen ja nöyrän hengen? Anonyymiin auttamiseen perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli pesee kirkkaasti taivaspaikan kalasteluun tai oman egon kiillottamiseen perustuvan hyväntekeväisyyden.

Itse ehdottaisin pyyteettömän auttajan esikuvaksi anonyymia vammaisen lapsen omaishoitajaa, tai sitä näkymätöntä kunnan sosiaalityöntekijää, joka tukee vuodesta toiseen niitäkin, jotka pitävät lähes aina saamansa palvelua vastenmielisenä ja riittämättömänä.

Kirjoittaja on tosielämän mielensäpahoittaja.