Koiranelämätä

Jos kerran koira on ihmisen paras ystävä ja ihminen vielä lisäksi hurttansa isäntä, niin miten on mahdollista että tämä paras kaveri kulkee edelläsi, sontii kadulle ja sinä isäntänä vielä keräät perässä lämpimät kikkareet. Kumpi siis isännöi kumpaa?

Suurella osalla koiristahan menee kuuppa keväällä sekaisin, kun hajut ja tuoksut sekoittavat parhaan kaverisi pääkopan. Meidän taloudessa tätä ongelmaa ei onneksi esiinny, sillä perheen hameväen pilalle hemmottelemilla haukuilla on kuuppa sekaisin harva se päivä. Sekarotuisilla siskoksilla on sama emä, mutta nuoremmassa on varmasti yksi osa oravaa ja toinen ahmaa. Hönö isosiskonsa kuitenkin on se, joka saa allekirjoittaneen repimään loputkin haivenet kaljustani.

Teimme emännän kanssa pari viikkoa sitten päätöksen, ettei piskuisilla koirillamme ole enää sänkyyn asiaa. Samallahan sinne myös vapautui allekirjoittaneelle paikka. Tästä tuohtuneena hönö isosisko alkoi lirtsimään päivisin olohuoneen sohvalle. Kolmatta kertaa päällisiä ja sohvatyynyjä pestessämme teimme päätöksen, jo riittää. Hankimme koiraportin. Ensimmäisen ja liian matalan jälkeen hankimme toisen. Palauttaessani kauppaan tätä toistakin, lähes metrin korkuista porttia, alkoivat ideat loppua. Hönö oli tähän mennessä murtautunut kaikkien porttien läpi olohuoneeseen, lirtsinyt sohvat ja tyynyt, purrut tiskipöydän tason palasiksi, raadellut verhot riekaleiksi ja kaiken kukkuraksi murtautunut teräsverkkoisen ikkunan hyttyssuojan läpi ulos keskellä kirkasta päivää. Siinä hönö oli sitten päivän köllötellyt etupihalla ja haukkunut kaiken mikä liikkuu. Huoh.

Tässä nyt löhöän sohvalla kuunnellen kun parhaat kaverini hönö ja orava kuorsaavat vieressä ja pohdin luovuttaneena ja esteistä luopuneena, että kumpi meistä nyt onkaan se isäntä? Voimia kaikille kohtalon veljille ja siskoille. Onhan se silti reippaasti sen arvoista.

 

Kirjoittaja on KuPSin puujalka. Lähetä palautetta: kolumnit@viikkosavo.fi