”Kunpa sinä kuolisit”

Helsingin Sanomien Nyt-liite kertoo Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkösestä, joka joutui muuttamaan kotikaupungistaan uhkauksien vuoksi. Härkönen oli kirjoittanut Turun Sanomissa jutun Ahmad Hosseinista, 18-vuotiaasta turvapaikanhakijasta, joka oli yrittänyt estää Turun puukkoiskusta syytettyä Abderrahman Bouananenia ja auttanut sen jälkeen uhreja.

Jutun julkaisun jälkeen Härkösen postilaatikot täyttyivät vihaviesteistä ja lopulta häntä alettiin jopa seurata ja häiriköidä kadulla. Monissa viesteissä toivottiin hänen kuolemaansa ja vihjailtiin, että hän saattaa perheineen jäädä auton alle. Kaikki siksi, että hän kirjoitti turvapaikanhakijasta.

Ja ei. Tässä ei nyt oteta kantaa Härkösen kirjoitukseen tai yritetä puolustella tai olla puolustamatta maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita. Sitä korttia on turha vetää.

Tässä pohditaan nyt sitä, että: Kuinka monta intiaania on puututtava kanootista, että se saa toivomaan jonkun itselle tuntemattoman kuolemaa?

Vihapuhe kirjoitetaan yleensä impulsiivisesti tunteen vallassa turhia miettimättä. Sillä on tarkoitus provosoida ja ehkä hieman säikäyttää. Pelotellakin. Osa törkeyksien kirjoittajista ei osaa aina edes jälkikäteen sanoa, miksi kirjoitti sen mitä kirjoitti.
Mutta mistä tunteesta kumpuaa se hetki, kun otat puhelimen käteen, soitat tai viestität tuntemattomalle ja toivot, että hänet tai hänen läheisensä raiskataan tai tapetaan?
Tätä lukee ehkä joku tuollaisen toivomuksen jollekin esittänyt. Kysyn sinulta: Entä jos kyseinen henkilö kuolisi? Olisiko maailmasi sen jälkeen parempi paikka elää? Olisiko silloin vihdoin hyvä olla?

Kirjoittaja on toimittaja.