Luopumisen tuskaa

Sitä kun on pohojammaan lakeuksilta kotoisin, hieman yksioikoinen, eikä periksi antamista ole äidin tissimaidon mukana imetty, niin väkisinkin sitä joskus ajautuu arjen tohelluksissa törmäyskurssille sekä muiden, että myös ihtensä kanssa.

Kanssaimmeisten kanssa törmäilythän nyt luttaantuu jetsulleen aina ajan kanssa, mutta ihtensä kanssa sitä onkin sitten enemmän tekemistä. Ihtehän nimittäin uskoo, että huomenna on aina niin kuin eilenkin, eikä aika tahi painovoima voi härmän häjylle yhtikäs mitään.

Ihte jos kuitenkin töllöttää ihteään peilistä, niin ikääntynyt aivosolu ei vaan millään voi hyväksyä, kuka peilistä tuijottaa takaisin. Jos tämä talven odottaminen on kesästä luopumisen aikaa, niin ikääntymisessä sitä vasta luovuttamisen tuskaa onkin. Missä vaiheessa haihtui pois se pitkä ja paksu heviletti, mihin kuihtui ne teräksestä veistetyt pakarat ja kuka perkeles vei vessapöntön niin kauas? Eihän sitä nykyään parane edes suihkun jälkeen karhealla froteepyyhkeellä päälakea kuivata ja farkkuihinkin pitää tunkea jo täytettä myös takapuolelle. Montakohan vuotta on sitä näöntarkastustakin pakoiltu, vaikka käsivarressa ei riitä enää pituus tekstiviestiä lukiessa.

Onhan tässä tosin luopumista harjoiteltu jo ihan pienestä pitäen. Ensimmäisiä kokemuksia ikääntymisestä allekirjoittanut sai tuta ala-asteella luokkakaverien paljastaessa, etteivät ne tyynyn alle yöllä ilmestyneet markat olleetkaan hammaskeijun tekosia, puhumattakaan äidin veljeksi paljastuneesta joulupukista.

Mutta jos on luopuminen rankkaa näin yksioikoiselle pohojalaaselle, niin aina ikihauskalla politiikan hiekkalaatikollahan tuo luopuminen vasta vaikeaa näyttää olevankin. Vallan kahvaan kun nimittäin kerran pääsee tarttumaan, niin voe mahoton, millaiset mahtivoemat immeinen saakaan aikaiseksi otteen alkaessa lipeämään.

Onhan tämä ihan huikeaa viihdettä. Komediaa, jota aikaiseksi rahalla saa.

Kirjoittaja on KuPSin puujalka.