Netissä kaikki ovat parempia

Naapuri muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista muuttoaan rintamamiestaloon. Perhe oli tullut keskeneräisen remontin keskelle asumaan, ja esikoisen synttärit piti viettää. Synttärikuvia varten sahanpurut oli lakaistu tuvasta syrjään ja pöytä katettu siihen nurkkaan, jossa seiniä ei oltu revitty auki. Kuvissa näyttää siistille ja kotoisalle, kaikki hymyilevät.

Ihmisellä on luontainen tarve lavastaa elämäänsä. Vain hyvin harvat yksilöt kykenevät enää laskemaan maskinsa ja näyttämään todellisen kurjimuksensa. Kun maski tipahtaa, ollaan usein jo suistuttu syrjään, jossa muiden katseista on tullut samantekeviä. Kun ihminen lakkaa häpeämästä, älypuhelin on ollut jo pitkän tovin suljettuna. Näinhän sen ei pitäisi olla. Elämämme olisi paljon antoisampaa, jos antaisimme todellisten pintojemme kosketella toisiaan, emmekä käyttäisi kaikkea energiaamme kelpaamiseen ja häpeä ehkäisemiseen.

Meistä on tullut sosiaalisen median roolihahmoja, joilta onnistuvat mitä haastavimmat reseptit, joiden kodit ovat kuin sisustuslehdistä ja elämät kuin laatusarjoista. Todelliset pinnat eivät näy lavastetuissa kuvissa senkään vertaa, sillä älypuhelin on tulvillaan erilaisia suodattimia, joilla kuvista voi muokata vieläkin siloisempia.

Verkossa on kokonaisia kuntoiluryhmiä, joiden pääasiallisena tehtävänä on toimia jäsenten pullistelukuvien välityskanavina. Minä olen ihana, minä olen kaunis, minä olen mahtava! Minä osaan, tiedostan ja uskallan! Viimeisimpänä villityksenä ovat sosiaalisen median yhteisöt, joissa treenataan ja kuvataan vain omaa takapuolta. Kaupasta saa nyt alushousuja, joissa on pakarat valmiina.

Suurin meistä on lähtenyt mukaan tähän elämän irvikuvaan, jossa katse on omassa navassa – tai takapuolessa. Aika ei tahdo riittää mihinkään, eikä varsinkaan ystävien kasvokkain kohtaamiseen, koska puhelimesta täytyy tarkistaa, mitä muut ovat minusta mieltä. Ystävän häistä ei ole muistikuvia mutta ei siksi, että tarjoilu olisi ollut kostea, vaan siksi, että puhelin on ollut ruokapöydässäkin kädessä. Annoksia on täytynyt kuvata, ja itsestä ottaa selfieitä, kun kerrankin on oltu juhlatamineissa.

Kaiken tämän keskellä varttuvat tulevaisuuden sukupolvet, joita silotellaan jo ensihetkistä lähtien. Alalla on valokuvaajia, jotka ovat erikoistuneet vauvan kuvaamiseen mahdollisimman epäluonnollisessa ympäristössä, epätodellisen suloisena. Missä ovat sahanpurut ja koirankarvat? Auki revittyjä nurkkia meissä riittää, ihan kaikissa. Kunpa uskaltaisimme näyttää ne.

Kirjoittaja on kuopiolainen toimitaja ja kahden pienen pojan äiti. Lähetä palautetta: kolumnit@viikkosavo.fi