Nyppylästä vuoreksi

Tapasin nuoren ja kunnianhimoisen Ville Valon kaksikymmentä vuotta sitten. llta-aurinko kultaa tienoiden ohella HIMin uraa tänä kesänä, ja jään miettimään, mitä on kaksikymmentä vuotta ihmisen elämässä. Toisille se on myöhään, toisille ei milloinkaan. Se voi olla myös varhain, liian varhain. Niin ajattelen joka kerta sankarihautojen ohi kulkiessani. Keski-ikäistyvä rokkari on osannut käyttää oman syklinsä hienosti.

Kahdessakymmenessä vuodessa kasvetaan aikuiseksi, tullaan keski-ikäiseksi ja jäädään eläkkeelle, kunnes kuollaan, tai jos luoja suo, mennään vielä kymmenen vuoden jatkoajalle.

Kaksi vuosikymmentä uurtaa ihmiseen syvät jäljet, muistinpolut, joilta ei ole paluuta, mutta myös hehkuvat mielen kuvastot, joiden väreille ei enää myöhemmin löydä vastaavuutta mistään värikartasta. Lapsuuden maisemien polut ovat kaventuneet, rotkot oienneet ja vuoret kutistuneet nyppylöiksi. Jos ihmisellä käy oikein hyvä tuuri, voi hän kuitenkin itse kasvaa nyppylästä vuoreksi ja hyötyä rotkojensa tasoittumisesta.

40-vuotiaana hätkähdät kuusikymppisten vanhenemista, koska tunnet olevasi vielä nuori – paitsi silloin, kun viereiseen pöytään eksyy kaksikymppisten sinkkujen seurue. Yhtäkkiä sisuksista alkaa pulputa elämänohjeita, etkä muista, että kaksikymmentä vuotta sitten olit niille täysin immuuni.

”Tee miehesi kanssa nyt ne asiat, joista haaveilette”, sanoo tuttavani, jonka mies on sairastunut vakavasti. Hehkuva hiusten puna on hailakkaa, melkein harmaata. Ja rotko, jonka reunalla tapasin seistä aina hänet kohdatessani, on kadonnut. Olemme seisseet saman rotkon vastakkaisilla puolilla. (Kunpa ihmiset ymmärtäisivät kuinka kantavan sillan kaksi yhteen lyövää energiaa rakentavat.) Uskallan harpata halaamaan häntä pelkäämättä putoavani. Syleilen toista ainutlaatuista maailmaa, jossa lapset ovat isoja, haaveet rasioissa, kuvat kansioissa ja tärkeät päivät korujen kaiverruksissa. Tuttavani on tuntenut minut kaksikymmentävuotiaana. Ja jossain on se kaksikymmentävuotias nainen joka minun on tunnettava tullakseni tietoiseksi haavoistani.

Ilalla isä soittaa maalta, lossin, sillan ja soutumatkan takaa. Pojille on pelastusliivit saunan eteisessä. Sitä ennen on soitettu ja selvitetty paino: 10 ja 14 kiloa. Liikutun. Kun olin lapsi, liivini olivat kaksi styroxin palaa telttakankaan sisällä. Olen selvinnyt lapsuudestani hengissä sellaisten liivien varassa. Isäni huolehtii, että minunkin lapseni selviävät, ja varttuvat miehiksi seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana. Toivottavasti silloin pelataan vielä reipas jatkoaika.

 

Kirjoittaja on kuopiolainen toimittaja.