Kolumni
Oletko koskaan katsonut töllöstä sitä asunto-ohjelmaa, missä ylpeät omistajat esittelevät uteliaille toinen toistaan hienompia tönöjään ja kesämökkejään? Esittelyn päätteeksi lukaalista valitaan se itselle mieluisin huone, valinnasta lausutaan muutama peruste ja lopuksi lempipaikka merkataan punaisella matolla.
Tulin tässä näet pohtineeksi, että jos omassa osoitteessani pitäisi valita vastaava rakas huone tai paikka, niin ylivoimainen ykkönen olisi eittämättä vessa. Ja nyt ei ole kyseessä siis mikään luksusvessa tahi uskomattomalla järvinäkymällä varustettu toiletti. Ei toki. Nyt puhutaan ihan rehellisestä kerrostalon perushuussista, josta ei löydy yhtikäs mitään ekstraa tai kuorrutetta. Nope. Ainut luksus, mitä tällainen härmän perusjuntti valinnassa arvostaa on nimittäin huussin tarjoama rauha eli ovi, jonka saa sisäpuolelta lukkoon.
Kuvittele siis asunto, jossa sinua komentaa viisi vaativaa naista, joista tosin kolme on koiria, mutta yhtä äänekkäitä silti joka iikka. Meitä alakynnessä olevia ukkoja asunnosta löytyy kaksi, minä ja karvainen kohtalontoverini, iso belgian paimenkoirauros Toto.
Kun metakka asunnossa saa välillä lähes infernaaliset mittasuhteet, niin voi että miten onnellinen voikaan mies hetkellisesti olla niinkin pienistä asioista kuin vessa, lukittava ovi ja viidentoista minuutin täydellinen rauha. Enhän ole toki varmastikaan ainut, vaan tätä raapustusta lukiessa varmasti muutama kohtalontoverini nyökyttelee nyt myöntävästi, että näinhän se itse asiassa myös meidän huushollissa. Jollekin saman asian ajaa aivan yhtä hyvin vaikkapa autotalli tai askarteluverstas, mutta kun kerrostalossa näihin luksuksiin ei ole mahdollisuuksia, niin pakoon pääsee vain niinkin perinteiseen paikkaan kuin huussiin.
Ja enhän minä sinne ihtekseni pakene, vaan otan monesti mukaan turvaan myös karvakamuni Toton. Siinäpä sitten kahdestaan vedämme happea ja naatimme elämästä.
Kirjoittaja on KuPSin puujalka.
Miten onnellinen voikaan mies hetkellisesti olla niinkin pienistä asioista kuin vessa