Perus- vai vihasuomalaisuus?

Raimo Tuomainen

Raimo Tuomainen

Kolumni

Perusamerikkalaiset hyökkäsivät kongressiin. Peruspuolalaiset ovat erottamassa riippumattomia tuomareita. Perusturkkilaiset tukahduttavat oppositiota, samoin perusunkarilaiset. Perusvenäläiset järjestävät toisinajattelijoiden murhia. Perusintialaiset surmaavat muslimeja. Perussuomalaisetkin ovat jo sortuneet väkivaltaan.

Perussuomalaisuus sanana viettelee. Isänmaallisena, Suomea roimasti rakastavana koen itseni perussuomalaiseksi. Näin, vaikka arvostan myös kansainvälisyyttä. Kansallishenkisyys sekä ”vanhoissa hyvissä ajoissa” roikkuminen ovat kuitenkin isänmaan turmio. Ne uhkaavat, koska niiden polttoaineena on paljolti viha.

Itse asiassa osa perussuomalaisista ei todellisuudessa olekaan tavallisia, rauhaa rakastavia vaan kiihkoilevia ja syvästi nykymaailmasta ahdistuneita, vihasuomalaisia. Heitä leimaavat uhoavat puheet.

Ajassamme on jotain, mikä saa osan meistä tarraamaan menneeseen. Se tuntui sentään nykyaikaa ymmärrettävämmältä. Kaikkialla maailmassa on käynnissä moninainen kamppailu menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Sitä käydään myös kussakin meistä. Oman rakkaan menneisyyden totuuksien kyseenalaistuminen tekee kipeää.

Se, että pitäisi kenties olla valmis itsekin muuttumaan, luo epävarmuutta ja pelkoa. Onko minusta uuteen maailmaan? Ja pelko taas synnyttää vihaa. Raivopäät haluavat turvata sen, mitä minuudesta on tallella. Ihminen haluaa tulla rakastetuksi sinä, miksi on kasvanut. Epävarman on vaikea sietää niitä, jotka johdattelevat johonkin vieraalta, sumealta ja arvaamattomalta tuntuvaan. Lähtöruudussa ei ole ennustamattomia vaaroja!

Ajassamme on jotain, mikä saa osan meistä tarraamaan menneeseen.

Kansalliset erikoispiirteet ja kansallissankaruus ovat nostattavia ylpeyden aiheita. Hienoa, että meilläkin suomalaisilla ovat sisumme, saunamme, Kalevalamme, Sibeliuksemme, Nykäsemme, Leskisemme… Syystäkin saamme olla suomalaisuudesta ylpeitä.

On ylvästä pitää lippu korkealla. Mutta lippu häpäistään, kun sen nimissä tukahdutetaan uutta ajattelua, syrjitään vähemmistöjä tai lietsotaan ja harjoitetaan väkivaltaa. Suomalaisuudenkin kuuluu kehittyä ja edistyä, vaikka se tekisi meissä ajoittain kipeää ja vaatisi henkisiä ponnisteluja. Koko planeetta, ihmiskunta ja kansakunta etsii uutta ja vielä tuntematonta. Ja tuohon virtaan meidän kuuluu yhtyä, toki välillä myös vastavirtana. Sivistynyt kritiikin julkituonti on aina paikallaan.

Kiihkoon alttiita lienee joka puolueessa. Historia osoittaa, että jostain syystä kansallishenkisissä liikkeissä tämä uhka on eritoten vahva. Nationalistit saavat helposti pahaa, julmaa ja ilkeää aikaan. Siksi toivoisi, että perussuomalaisissa lisääntyisivät ne, jotka tuntevat tervettä vastenmielisyyttä vihasuomalaisuutta kohtaan.

Perussuomalaisten vahvistumisessa ei ole mitään pahaa. Näin nimenomaan, jos kyse on todellisesta isänmaallisuudesta. Mutta jos puolueen vihasuomalaiset voimat vahvistuvat, voi meitä raukkoja. Silloin isänmaa itkee, vaikka Trump nauraa.

Kirjoittaja on terveydenhuollon suunnittelija.

Kommentoi