Kolumni: Kun kilot liikkeelle lähti

Päivi Taskinen-Kekki

Päivi Taskinen-Kekki

Tunnustan, että minäkin kuulun niihin, jotka ovat kartuttaneet muutamia kuuluisia koronakiloja. Ne hiipivät kroppaan kuin varkain keksi ja pulla kerrallaan.

Ainoa poikkeus on suklaapatukka, joka röyhkeän suureellisesti tarttuu suoraan reiteen ja pysyy itsepintaisesti kiinni. Jos vuosikausia istuvasti päälle mahtuneet farkut kiristävät, oikea osoite on mennä lenkkipolulle, jumppaan tai punttisalille eikä käsi ojossa herkkukorille.

Tiedän, että pitkät istunnot tietokoneen ääressä ilman ruoka- ja liiketaukoja ovat myrkkyä keholle ja huonoa itsensä johtamista. Paluu etäkonttorilta työpaikalle on monen pelastus, kun on lähdettävä aamulla ulos ja liikkeelle, käveltävä neuvotteluhuoneeseen, työkaverin työpisteelle tai lounasravintolaan. Hyvässä lykyssä ainakin osa työmatkastakin voi taittua jalkapatikassa.

Maalta kaupunkiin palanneena iloitsen suuresti katuvaloista, kun lenkille voi vaihteeksi lähteä ilman otsalamppua. Puijon kaloreita polttavissa portaissa suoranaista luksusta on valaistus, jota maanantai-iltana ihastelin puuskuttaessani askel kerrallaan kohti huippua. Kun oikein vauhtiin pääsin, kiersin vielä hiihtostadionin intoni puuskassa. Ilokseni havaitsin, että meitä porrasfaneja on useita tässä kaupungissa.

Kirsikkana kakun päällä, ei kun tomaattina näkkileivän, tein kotimatkalla vielä koukkauksen Kuntolaakson kautta. Mietin altaiden ihmispaljoutta ja täysiä ulkoparkkipaikkoja katsoessani, että olivatkohan kaikki muut kuin me puijolaiset lähteneet uimaan? Iso peukku kaikille tavalla tai toisella liikkuville.

Kirjoittaja on päätoimittaja.

Olivatkohan kaikki muut kuin me puijolaiset lähteneet uimaan?

Kommentoi