Tänä päivänä ei ole muodikasta, eikä ehkä järkevääkään sanoa syövänsä lihaa. Mutta kerronpa silti makutajuntaansa laajentaneesta kaupunkilaisesta, joka söi maatilan ruokapöydässä. Tyyppi oli elänyt lähinnä leivällä, kasvissosekeitolla, tomaateilla ja marjoilla sekä pullalla ja puurolla. Tilalla teurastettiin kotitarpeiksi nauta ja sen maksasta tehtiin kastike ja sisäfileestä paistettiin pihvi, joiden syömisen jälkeen ruokailija tajusi, mitä tarkoittaa lähi lautasen tasolta tarkasteltuna. Kun juhlaa arkisempi päivä koitti, siirryttiin jauhelihavaihteelle. Suuri sonni tarjosi pakastimen täydeltä raaka-ainetta.
Ainakin puheiden tasolla moni kuluttaja kertoo kannattavansa lähellä tuotettuja, paikallisia elintarvikkeita. Kyselyt kertovat, että moni myös haluaisi maksaa ruuasta nykyistä enemmän kotimaisia tuottajia ajatellen. Tälläkin viikolla lypsykarjatilallinen työskentelee normaalin 7 päivää viikossa ja 70 tuntia.
Kaupungissa on tapana mennä ulos syömään. Kala on hyvää monessa muodossa. Norjan lohi, puna-ahven, kampela ja tonnikala toki maistuvat, mutta erityisen kiehtovaa on herkutella kotimaisilla eväkkäillä, niin särjellä, siialla kuin vaikkapa ahvenella, hauella tai lahnalla.
Nykyään myös ruokaa kaupataan tarinoilla höystettyinä. Jos savolaissukuiselle tai turistille kerrotaan tarinaa kalastajasta, joka muiden vielä nukkuessa hurautti paatilla apajilleen Kallavedellä ja nosti muikkuverkoista voissa paistettavat, lounasasiakas on myyty. Mansikan matka pellolta hillopurkkiin tai pulloon on kiehtova. Juurevista perinteistä kertomisessa on voimaa ja usein myös tehoa. Ehkä kovin juttu kaikessa ruokakeskustelun ytimessä on se, että meillä on mahdollisuus valita ruokamme yltäkylläisyydessämme.
Kirjoittaja on päätoimittaja.
Suuri sonni tarjosi pakastimen täydeltä raaka-ainetta.