Rivien välistä: Käsittämätön laturaivo

Päivi Taskinen-Kekki

Päivi Taskinen-Kekki

Hiihtokauden alkaessa on syytä nostaa puheenaiheeksi niinkin kummallinen käyttäytymismalli kuin laturaivo. Mikä ihme saa hiihtoniilon, vapaantyylinvertin ja pertsapirkon raivoamaan ladulla, kun lähtökohtaisestihan liikunnan ja kuntoilun pitäisi olla iloa sekä hyvää oloa tuottava harrastus?

Jos edessä hiihtävän mateluvauhti tai tungos ladulla jurppivat, niin pakkoko kilometrejä on lähteä haalimaan pahimpaan ruuhka-aikaan? Umpihankea riittää syvimmän talven aikaan niille, joiden ego ei mahdu yhteisiksi tarkoitetuille reiteille. Sitä paitsi hangessa tarpominen on hyvinkin tehokasta menoa ja metsän ytimessä havupuiden alla saa edetä usein ihan yksinään ja vaikka karjuen.

Yhteiskunnan varoin vedetyillä laduilla pitää olla tilaa myös lyllertäjille, aloittelijoille, kaatuilijoille, koulun liikuntatunneilla traumatisoituneille lajia uudelleen kokeileville kuin hitaasta vauhdista nauttiville. Jos haluamme juhlia jatkossakin maastohiihdon suuria sankareita, laduilla on oltava mahdollista liikkua myös lasten kanssa. Kipinä ja into hiihtoa kohtaan luodaan lapsuudessa onnistumisen kokemuksilla.

Juttukeikalla Puijon ensilumenladulla oli onneksi havaittavissa rento ja hyväksyvä meininki. Ärräpäitä ja sadatteluja ei kuulunut. Hyvä tavat ja toisten huomioon ottaminen kuuluvat itsestään selvänä käyttäytymiskoodina myös laduille. Omista lipsuvista ja luistamattomista suksista on turha syyttää ainakaan muita hiihtäjiä. Pahan olonsa voi mennä huutamaan korpeen, ja ainahan voi tehdä ihan oman ladun moottorikelkalla tai suksilla mahdollisimman kauaksi muista.

Kirjoittaja on päätoimittaja.

Ainahan voi tehdä ihan oman ladun mahdollisimman kauaksi muista.

Kommentoi