Rivien välistä: Törröhuulia ja ankannaamoja

Päivi Taskinen-Kekki

Päivi Taskinen-Kekki

Taskisten perhe mustavalkoisessa yhteiskuvassa noin vuonna 1910. Kymmenen peruslukemansa naamallaan pitävää henkilöä puvuissaan ja pitkissä mekoissaan. Kuva otettu kenties Walter Grönroosin tai August Schuffertin valokuvaamossa. Victor Barsokevitschin kuvaamoon eivät otoksen huonekalut täsmää, arvioi museon asiantuntija.

Isoisäni isä kotijoukkoineen oli matkustanut laivalla Ranta-Toivalasta kaupunkiin. Pienimmät pojat, isoisäni ja veljensä, oli määrätty jäämään kotitilan pihaan palvelusväen kanssa. Vilkkaat nassikat eivät isänsä käskyyn tyytyneet, vaan ottivat veneen ja soutivat pitkin Kallavettä kaupunkiin, josta löysivät perheen. Isä torui poikiaan, mutta leppyi nopeasti ja tuumasi, että kun nyt kerran ollaan koko perheellä keskustassa koolla, niin mennäänpäs ottamaan kuva.

Sukupolvien ketjussa kulkenut tarina, aikamatka menneisyyteen ja ainutlaatuinen otos sukulaisistani, joista olen tavannut vain kaksi isosetääni. Toinen heistä ylsi 104,5 vuoden ikään ja pääsi Kuopion vanhimpien listoille. Hänestä ehdittiin ottaa vielä monta kuvaa. Palaan yhä uudelleen vanhan kuvan äärelle. Kiitos viikarit, kun lähditte soutamaan!

Ennen vanhaan ihmisistä ja heidän tähtihetkistään oli ehkä vain yksi kuva itselle ja jälkipolville tallenteena, jos sitäkään. Nykyään joka tilanteessa räpsitään kuvia ja videoita, kännykällä usein itse ja bittiavaruuteen. Jälkipolville jää, jos jää muistoksi törröhuulia, ankannaamoja ja rintavakoja. Ihminen, joka haluaa olla olemassa kuvaa ja jakaa joka hetken. Hänen huuliltaan voisi lukea sanat: ”Äiti katso!” Maailma on kuvien ja huomiohakuisten.

Kirjoittaja on päätoimittaja.

Maailma on kuvien ja huomiohakuisten.

Kommentoi