Helatorstaina olemme vakavien kysymyksien äärellä. Maatalousyhteiskunnassa päivä oli kylvökauden tärkeimmistä juhlista. Silloin rukoiltiin hyvää satoa ja vältettiin työntekoa.
Nyt lomakauden alussa rukoillaan lomaa, ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ähkystä ei ole puutetta, mainosmyrsky koukuttaa, koko ajan ja kaikkialla.
Esimerkiksi muutama vuosi sitten Tampere-Pirkkalan lentoasemalta pääsi ainoastaan reittilennolla Tukholmaan katsomaan lajitovereitaan. Pian suorilla lennoilla voi viikoittain liidellä muille maille 30 kohteeseen. Nousukiitoa, tiukasti perse penkissä.
Parhaimmillaan matkoja myydään pilkkahintaan Köpikseen tai Barceloonaan. Ennen pandemiaa kaupunkeihin rynnisti kymmeniä miljoonia turisteja. Moni barcelonalainen onkin saanut matkailijamassasta tarpeekseen.
Katalaanipuolueen Arranin nuorisojärjestö hyökkäsi jopa turistibussin kimppuun ja töhri onnikan tuulilasiin ”turismi tappaa naapuristot” -iskulauseen.
Matkailu on tullut risteykseen. Kun pandemia hellittää, kannattaako meidän remuta ympäri maailmaa vai sittenkin lymytä kohteet kotimaassa?
Pari viime vuotta ovat näyttäneet, mitä kaikkea kivaa voi kokea myös Finlandissa: räiskyvät revontulet, kesän yöttömät yöt tai tuhannet järvet.
Kannattaako meidän remuta ympäri maailmaa?
Moni matkailija huutaa eksotiikan perään. Kyllä härmässäkin voi kokea yllin kyllin lomalla. Kerrankin Helsingissä huomasin penikseksi sonnustautuneen nuoren miehen. En jäänyt sen enempää kyselemään kuulumisia, polttariporukoita oletin. Sukulaisille on epäilemättä hauska esitellä valokuvia viimeisistä poikamiespäivistä. Ei ihme, jos kaveri saa kyrvän maineen.
Matkailutarinat purevat aina ja niitähän kotimaassa löytyy. Lumoavat tarinat perustuvat tietenkin totuuteen ja aitoihin tunteisiin. Onhan Suomi maailman onnellisin maa: täällä ei tarvitse pelätä luonnonkatastrofeja, maanjäristyksiä tai rankkasateita.
Esimerkiksi Puijo on täynnä roppakaupalla tarinoita ja tunnetta. Ensimmäinen puinen torni valmistui 1856, jonka rakennutti raatimies C. R. Dahlström omalla kustannuksellaan. Jo silloin vahtitupaan majoittui matkailijoita.
Matkailu kulkee vahvasti mukana läpi kolmen tornin historian. Kallaveden kauneutta on käynyt ihastelemassa niin Persian shaahi kuin Urho Kekkonenkin. Tarina kertoo, että shaahi halusi ostaa tornin kauniille vaimolleen.
Puijon tornista on käytetty monta maukasta nimitystä: potaattinuija, linkkitorni, puhumattakaan miehisistä ilmaisuista. Kuusikymmentäluvulla ihmetystä herätti ravintolan pyörivä lattia ”ilmainen kierros”.
Puijon torni on vilahdellut myös elokuvissa. Pähkähullu Suomi -filmissä Spede Pasanen passitti kameraryhmän lapsuutensa leikkipaikoille Puijolle. Filmi tehtiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Pähkähullu Suomi oli vuoden 1967 katsotuin leffa.
Kehittipä paikallinen panimo Torni-nimistä oluttakin. Raninin Torni-olutta mainostettiin huumorilla ”kova eväs vuatii pehmeetä juotavoo”.
Jos tällainen kohde olisi kaukomailla, se olisi maailman kahdeksas ihme. Isoissa kylteissä ylväästi kerrottaisiin nälkäisille turisteille menneistä upeista tarinoista, menneiltä vuosikymmeniltä. Samalla myytäisiin turistirihkamaa kahmalokaupalla.
Tarinat voi rakentaa myös ruuan ympärille. Paikallinen ruokakulttuuri kumpuaa alueen omasta maaperästä. Mausteena käytetään ripaus perinnettä, hyppysellinen kansainvälisyyttä ja häivähdys trendikkyyttä.
Perinne luo uskottavuutta. Laadukkaat tuotteet säilyvät markkinoilla vuosisatoja kuten ideologiat, barbie, KuPS tai kalakukko.
Ihmiset eivät osta ruokaa, kuolevainen etsii ratkaisuja ongelmiinsa. Joku pudottaa painoa, toinen etsii luomua ja kolmas hyväkäs harrastaa perinneruokia. Kun kysymyksessä on murkina, matkailijan tarpeita ei tarvitse keksiä, nälkä on hyvä opettaja.
Eikä tarinan tarvitse välttämättä olla kovin mahtava. Jokainen tietää, että punatiilisessä talossa asuu onnellinen perhe ja 70-luvulla Turo-housuissa sykki lämmin sydän.
Kirjoittaja on tiedotusenkeli.