Jälleen on se aika vuodesta, jolloin lukuisa joukko nuoria saa opiskelutodistuksen kouraansa. Kiittävät arviot vastaanottava kantaa kotiin ehkä myös stipendin ja hymytyttö- tai hymypoikapatsaan, jota nykyään taidetaan hymyhenkilöksikin kutsua. Media kirjoittaa juttuja menestyjistä ja somessa hehkutetaan kymmenen ja yhdentoista laudaturin ylioppilaita, jotka hakevat ja pääsevät huippuyliopistoihin lukemaan aloja, joihin sadat ja tuhannet pyrkivät. Opiskelumenestys on hieno ja suuresti arvostettava asia. Kova työ palkitaan usein näyttävällä suoralla kirjaimia ja numeroita paperilla.
Sosiaalisessa mediassa opetusalan ammattilainen nosti esille mainitsemisen arvoisia huomioita. Ilon aihe on myös se, jos todistuksen keskiarvo on noussut esimerkiksi kutosesta seiskaan menneen kevään aikana.
Tyytyväinen saa olla myös siihen suoritukseen, että tänä lukuvuonna poissaoloja koulusta oli puolet vähemmän kuin viime lukuvuonna. Erityisen suuri ilonaihe on, jos koulukiusaamisen kierre on saatu katkaistua ja kouluun on jälleen uskaltanut mennä.
Iso osa meistä kuitenkin kuuluu keskivertoporukkaan, joka pääsee luokat ja koulut läpi, mutta ei loista diplomeillaan. Tänäkään vuonna ei keskiverrolle jaeta suuria sanoja juhlapuheissa. Lohdullista on kuitenkin tieto, että myös keskitien kulkija pärjää elämässä asenteella ja sinnikkyydellä sekä olemalla aito oma itsensä.
Moni sanoo elämänkoulun olleen lopulta se antoisin.
Kaikkien ei tarvitse olla lukijoita, keksijöitä, tohtoreita ja tieteen tekijöitä. Käytännön ammattilaisia tarvitaan ja monen alan rautaisista osaajista, kuten kirvesmiehistä ja hoitajista sekä ravintolatyöntekijöistä on huutava pula. Tieto osaavasta omakotitalotimpurista ja juhlapöydän kakkujen leipojasta kantautuu kauas ja tuottaa tulosta. Laadulla on edelleen tekijänsä myös kädentaitoa vaativissa ammateissa.
Lukuisat ovat myös tarinat henkilöistä, jotka ovat vuosien saatossa vaihtaneet täysin eri alalle. Entinen ammattikoululainen onkin nykyään tiedekunnasta valmistunut lääkäri. Yliopistotutkinnon suorittanut on vaihtanut käytännönläheiseen sairaanhoitajan ammattiin. Eläkepäiviä viettävä on hankkinut vuosikymmenet haaveissa olleen valkolakin.
Suomessa hienoa kaiken muun lisäksi on harrastamisen vapaus. Jos lapsena ei ollut mahdollista soittaa mitään instrumenttia, tarjoutuu esimerkiksi kansalaisopistoissa mahdollisuus ottaa soittotaitoa haltuun.
Toinen klassikko on maalaus. Taideryhmät täyttyvät innokkaista eläkeläisistä. Avoimessa yliopistossa voi kokeilla, miltä yliopisto-opinnot maistuvat.
Jos töissä istuu paljon tietokoneen ääressä, saattaa intoa riittää erilaisiin kädentaitojen harrastusryhmiin ja toisin päin.
Vaikka nuorena uskottelisi elämän menevän jonkin tietyn suoraviivaisen kaavan mukaan, vanhempana huomaa, että ainakin joitakin mutkia tuli tehtyä, ja hyvä niin.
Onpahan mitä muistella, kun matkan varrelta mukaan on lähtenyt erilaisia sävyjä ja mausteita. Moni sanoo elämänkoulun olleen lopulta se antoisin ja opettavaisin, ruusuin ja risuin varustettu koulu, joka on kannattanut käydä.