Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni ”Jumala, tee minusta televisio!” – Opettaja puhkesi kyyneliin

Äidinkielenopettaja pyysi oppilaitaan kirjoittamaan aineen siitä, millaiseksi kukin toivoi Jumalan hänet tekevän. Eräs ainekirjoitus puhutteli opettajaa erityisen syvästi. Hänen miehensä tapasi illalla vaimonsa itkemässä tämän korjatessa ja tarkastaessa jonkun oppilaan vihkoa.

– Mitä oikein on tapahtunut? mies kysyi hämmästyneenä.

– Lue tämän pojan ainekirjoitus, kehotti vaimo miestään.

Luokan eräs poika oli kirjoittanut aineessaan toivovansa, että Jumala tekisi hänestä sellaisen kuin heidän perheensä televisio on.

–Tahdon saada kodissamme oman erityisen paikan, jonka ympärille kaikki kokoontuvat. Minutkin otettaisiin vakavasti, kun puhun muille. Saisin asioilleni ja toiveilleni muiden jakamattoman huomion. Kukaan ei keskeyttäisi eikä häiritsisi minua. Toivoisin samaa huolenpitoa, jota meidän televisiomme saa, kun se menee rikki.

– Tahtoisin, että isä olisi töistä tullessaan yhtä tiiviisti minun kanssani kuin hän viettää aikaansa urheilukilpailuja ja loputtomia uutisia telkkarista tuijottaessaan. Voisinpa olla äidilleni yhtä tärkeää seuraa kuin Salkkarit sekä Kauniit ja Rohkeat, joita katsoessaan hän ei salli kenenkään häiritsevän itseään. Jospa sisarukseni kilpailisivat, kenen vuoro on olla minun kanssani. Minäkin haluaisin tuottaa perheellemme iloa pelkällä olemassaolollani ja läheisyydelläni!

Mikä saa meidän perheissämme keskeisimmän huomion osakseen?

Mies tokaisi vaimolleen luettuaan pojan aineen:

– Hyvänen aika, kuinka väärin lapsiparkaa hänen vanhempansa kohtelevatkaan!

Vanhemmat ansaitsisivat saada jonkun ammattiauttajan ohjausta kasvatusasioissa.

Vaimo sai vihdoin itkultaan sanotuksi:

– Mutta, ajattelehan hyvä mieskulta, että oppilas, jonka aineen juuri luit, onkin meidän oma poikamme!

Kuka tai mikä saa meidän perheissämme keskeisimmän huomion osakseen? Mielenkiintoiset tv-ohjelmat tulevat ja menevät. Jännittäviä maakunnallisia, kansallisia ja kansainvälisiä urheilukilpailuja kuvaruudussa näytetään harva se päivä. Kulttuuri- ja viihdeohjelmia on seurattavissa lähes joka ilta. Päivät ja illat vaihtuvat huomaamattamme viikoiksi kuukausiksi ja vuosiksi. Samanaikaisesti lapsemme kasvavat pian ulos kodeistamme.

Mutta millaisen muiston saamastaan kohtelusta he tallentavat mieliinsä lähtiessään kodistaan maailmalle? Millaisina muistikuvina meidän suhtautumisemme omiin lapsiimme jäävät heidän mieliinsä kertomaan lapsuuskodin ilmapiiristä?

Mitä lapsemme kokevat meidän, vanhempiensa, rakkaudesta, lämmöstä, huomaavaisuudesta ja halustamme jakaa yhteistä aikaa heidän kanssaan? Täydellistä perheidylliä ei liene olemassa, eikä sellaiseen kannata yrittääkään. Me epätäydelliset ja monin tavoin vajavaiset vanhemmat ja kasvattajat emme onnistu vaativassa tehtävässämme niin hyvin kuin toivoisimme. Mutta aina kannattaa yrittää edes hiukan parempaan suoritukseen.

Rahalla ei voi ”ostaa” yhteistä aikaa.

– Tuossa on parikymppiä, tee jotakin hauskaa ja mene jonnekin kaverien kanssa, ei ole hyväksyttävä tapa välttää itse läheisyyttä ja yhdessäoloa.

Olisikohan syytä perheissämme ”piilottaa kaukosäädin” tai vetää television johto välillä irti koskettimesta samalla vilkaisten, mitä ympärillämme kotona tapahtuu? Ketä siellä ylipäänsä onkaan paikalla? Ja mitä he tekevät? Tai mitä he tahtoisivat tehdä?

Olisiko silloin tällöin syytä yhdessä perhepiirinä ryhtyä pohtimaan, miten kodin viihtyisyyttä voitaisiin kohentaa? Ei välttämättä ehkä ulkoisesti, mutta henkisen hyvinvoinnin kannalta. Entäpä jos välillä olisi tullutkin aika puuhata jotakin hauskaa yhdessä? Lähteä vaikka läheiselle kentälle tai uimahalliin koko perheen voimin? Olisiko mahdollista luoda perheeseen järjestelmä, jonka mukaan kukin vuorollaan saisi esittää oman toivomuksensa, mitä yhdessä tehtäisiin esimerkiksi vuoroviikkoina? Tai missä seuraava kesäloma vietettäisiin? Sellainen olisi varmasti mieluisaa ja rakentavaa koko perheen yhteenkuuluvaisuuden kannalta. Ehkä tällaiset hetket ja retket jäisivät korvaamattomina muistoina lasten mieliin. Vuosiksi. Vuosikymmeniksi. Eliniäksi!

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen eläkeläisopettaja, entinen kunnallispoliitikko, joka tarkkailee maailmanmenoa ja kirjoittaa näkemästään sanomalehtiin.