Kerran viikossa ilmestyvässä kaupunkilehdessä on toki aniharvoin läpi aviisin kantavia teemoja, mutta jos tästä numerosta pitäisi nostaa esille jos nyt ei halki lehden kulkeva, niin ainakin toistuva aihe, se olisi kulttuuri. Perehdymme nimittäin tässä numerossa muun muassa näyttelijä-ohjaaja Mikko Rantanivan esikoisnäytelmä Sisaren syntyprosessiin, laulaja Jenni Vartiaisen Kuopion-muistoihin ja hänen viime aikojen kuulumisiinsa, sekä katsastamme mitä kulttuurin monitoimimies Antti Heikkinen on kirjoittanut Aikuisten ystäväkirjaan.
Teatterista puheen ollen, Kuopion kaupunginteatterin kanssa tiuhaan yhteistyötä tekevä ruotsalainen Riksteatern striimasi Kuopiossa kantaesityksensä saaneen Huomenna minä lähden -musikaalin suorana viidessätoista elokuvateatterissa ympäri Ruotsia. Ensimmäinen striimi oli lokakuun lopussa, mutta Riksteaternin omien verkkosivujen mukaan länsinaapurissa päästäisiin nauttimaan Savon sydämessä kajahtavasta musiikkiteatterista pari kertaa myös marraskuun puolivälissä. Huomenna minä lähden on teos, jonka uskoisi tarjoavan tarttumapintaa myös lahden toisella puolella. Lähtihän moni paremman elämän perässä Amerikkaan Ruotsista siinä missä Suomestakin. Olisi mukava ajatella, että ainakin jotkut katsojista löytävät tuttuja elementtejä omasta sukuhistoriastaan myös käänteisestä vinkkelistä, jossa esimerkiksi isovanhempi tai isoisovanhempi on muuttanut Suomesta Ruotsiin etsimään itselleen parempaa huomista.
Joskus kaikkein ikimuistoisimpiin teatterikokemuksiin liittyykin muistoja myös yleisöstä.
Vaikka kulttuurienvälinen kuilu Suomen ja Ruotsin välillä ei olekaan erityisen suuri, on lämmittävää ajatella, että katsomossa istuessaan katsoo samaa näytelmää jonkun sellaisen kanssa, joka on satojen kilometrien päässä ja luultavasti hyvin erilaisessa elämäntilanteessa. Vaikka ei edes tietäisi jonkun olemassaolosta, jakaa nyt hänen kanssaan kokemuksen. Ja sitähän kulttuuri parhaimmillaan on.
Monesti teatterissa, olipa sitten Kuopiossa, Varsinais-Suomessa tai vaikka ulkomaillakin, huomaa alkavansa juttusille vieressä istuvan vieraan kanssa. Vieruskaveria ei tule luultavasti tapaamaan ikinä uudelleen, mutta hänen kanssaan viettää yhden illan samassa maailmassa ja vaihtaa siitä ajatuksia. Joskus kaikkein ikimuistoisimpiin teatterikokemuksiin liittyykin muistoja myös yleisöstä. Mieleen on saattanut jäädä juurikin vieruskaverin kanssa käyty keskustelu, voimakkaat tunne-elämykset tai vaikkapa pitkään jatkuneet, seisaaltaan annetut aplodit hohdokkaan ensi-illan päätteeksi. Toimituksessa on pohdiskeltu esimerkiksi useamman vuoden takaista teatterimuistoa siitä, kun sattui saman tuotannon katsomoon useamman kerran saman henkilön kanssa, tai siitä kun tiivistunnelmainen teos on oikein sähköistänyt katsomon.
Teatteria, kuten monia muitakin kulttuurin hedelmiä, voi käydä katsomassa yksin. Kokemukset kuitenkin puhkeavat parhaiten kukkaan siinä vaiheessa, kun ne pääsee jakamaan jonkun kanssa – olipa se sitten yhdessä katsomalla tai jälkikäteen keskustelemalla.