Itsenäisyyspäivästä laskeudutaan jouluun. Tämä aika muistuttaa Suomenkin raskaasta historiasta. Esimerkiksi Risto Ryti puhui väkevästi vuonna 1942 pienten kansojen oikeuksista. Katajainen kansa koki vilua, nälkää, sotia, mutta päätti taistella.
Silloin ei ollut somea: kansaa yhdisti radio, joka antoi ensimmäisiä digitalisaation elonmerkkejä. Monessa rähjäisessä mökissä ihmeteltiin kummallista lausetta ”arvoisat kuuntelijat”.
Yhden jermun kanssa virittelin keskustelua sodasta. Epätoivoinen yritys. Huomasin, ettei keskustelukumppanini innostunut aiheesta. Veteraani totesi vain: ”Ei sodassa kaikki kuole, siviilissä kuolee kaikki.”
Joka tapauksessa hyvä ruoka kuuluu jouluun kuin voisilmä puuroon. Menneinä vuosikymmeninä sapuskaa sai kehua ilman vastaväitteitä. Nykyisin yksi kokee eläinkunnan tuotteiden viattomien luontokappaleiden riistoksi, toinen ei syö punaista lihaa ja kolmas ei tykkää possusta muuten vaan.
Valistunut kuluttaja tietää, mistä pöperöistä tulee kolesterolia, mistä lisäaineita, mistä piilorasvoja ja mistä ties mitä. Ei ihme, että persoonallisuutta etsivät nuoret kärsivät syömishäiriöistä.
Savossa kinkku ilmestyi joulupöytään vasta sotien jälkeen. Sitä ennen herkuteltiin paistetulla lampaankäpälällä, palavipaistilla tai kokonaisella sianpäällä, joka valmistettiin varta vasten jouluaterialle.
Menneinä vuosikymmeninä sapuskaa sai kehua ilman vastaväitteitä.
Nyt on jouluna oltava cool. Pöydässä komeilevat aasialaiset joulusilakat, sushit tai meksikolaiset salsat. Uutuutena ovat hyönteiset. Yhtenä jouluna Fazer toi kauppoihin limpun, johon oli jauhettu kotisirkkoja.
Tähän on tultu: ennen ötökät söivät ihmisiä, tänään kuolevainen syö ötököitä.
Sirkkojen popsimista pidetään ekologisena ja trendikkäänä. Ötököiden on ajateltu tyydyttävän valkuaistarpeen, kun rakas maapallomme ei sulata enää lihantuotantoa.
Omalta kohdaltani nykyaikaiset ruokavaihtoehdot ovat helpottaneet elämääni. Mikroruokien kulutus on kohtuullisen suurta. Lisäaineista en ole ottanut selvää, mutta toivottavasti ystävät huomauttavat, jos alan loistaa kuin neonvalo.
Lahjojen osto on puolestaan ihan kauhistuttavaa. Joku voisi luulla, että kukkien hankkiminen vaimolle olisi varma valinta. Mutta jos en ole ostanut ruusuja neljäänkymmeneen vuoteen, siitähän vasta sota nousisi, kun puskien kanssa kotiin marssisin.
Epätoivoisesti olen kysellyt tutuilta rouvilta lahjavinkkejä. Vanha kamu torilta lohdutteli, ettei hän lahjoja kaipaa. Riittää kun on mies eikä mikään velliperse. Daamille riittää, kun ukko touhuaa ruuvimeisselin kanssa ja hoitaa huushollin remppahommat. Tämä ei hirveästi lohduttanut minua, koska meillä emäntä hoitaa nämäkin askareet.
Paras kaverini sai huippuidean. Kaippari osti vaimolleen vimpan päälle yleiskoneen. Tehoja ainakin miljoona wattia, kaksi kulhoa, monta nopeutta ja jokin pulssitoiminta, jota en tosin tiennyt mitä se tarkoittaa. Ja tietenkin taikinan vatkaus. Tämmöinen ihanuus, ja siitä huolimatta ystäväni vaimo karkasi heti jonkin etelän Salvatorin matkaan.
Onneksi vuosi vaihtuu nopeasti ja voin aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Suklaaövereistä on helppo luopua, koska en muutenkaan pidä äkkimakeasta. Joka vuosi olen luvannut kiloista luovuttaa. Sanani olen pitänyt sataprosenttisesti, mutta kilojen suunta on ollut väärä.
Totta, jouluna tulee ähmittyä yllin kyllin. Läheiset kannustavat joukolla kinkun kimppuun, onhan juhla vain kerran vuodessa. Kun selaan kalenteria, alkuvuoteen mahtuu kerran vuodessa juhlia kasapäin: tupaantuliaisia, syntymäpäiviä, ristiäisiä ja muita kinkereitä. Vyötärö kiittää kerran vuodessa – juhlia.
Luovun kaikista paheista tai ainakin melkein. Kuten tiedämme, suurille ikäluokille ei enää riitä hoitajia. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin kuolla terveenä.
No, mikä sitten saa minut joulumielelle? Tietysti pikkupoikien vitsit linja-autossa. Miksi joulupukki ei anna apulaistensa valjastaa Petteri-poroa, koska ne ovat aivan tonttuja.
Kirjoittaja on tiedotusenkeli.