Tapahtuu Pohjois-Karjalan pikkukylässä 1960-luvulla. Mökissä asuu iso perhe, myös vanhukset: mummo ja ukko. Vanhusten vointi hiipuu vähitellen. Ja kun kuolema jo päivystää pihatien päässä, kutsutaan ambulanssi.
Silloisessa yhteisössä olisi ollut häpeä jos vanhus jätettäisiin kotiin viime hetkikseen. Kuolema kotona oli merkki huonosta hoidosta. Nurmeksen Sanomien kuolinilmoituksessa luki: kuoli Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.
Kukapa siellä pikkumökissä olisi ollut pitämässä kuolevaa kädestä tai valvomassa lääkkeet. Mökin elämä liukuu arkityössä lehmineen, lampaineen, lapsineen ja ompeluksineen. Maanantaiaamuna miesväki valjastaa hevosen ja lähtee savottamatkalle, josta takaisin mökkipihassa ollaan lauantaina saunanlämmityksen aikaan.
Kun pojat nostivat paareille, mummo ja ukko tiesivät että, hyvästi mökki, tämä on viimeinen lähtö. Mummon luona oli käynyt pappi. Keventynein tunnoin hän pyysi poikia laskemaan paarit hetkeksi pirtin lattialle. ”Anteeksi, kaikki anteeksi”, olivat pitkän ja ankaran elämän eläneen ihmisen viimeiset sanat. Tuonen tumma vieras näytti vihreää valoa.
Voi, ukko Freud, mitä menit keksimään. Kelpo psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud (1856–1939) julkisti käsitteen surutyö, joka yhä viitoittaa tietä siihen, miten suremme läheisemme kuolemaa.
Joku erehdys tässä kyllä tapahtui, sillä pian surutyöteorian hahmoteltuaan Freud itsekin havahtui siihen, ettei surun kulku ole noin yksinkertainen.
Surukoulu luokituksineen on tästä perheestä valovuosien päässä.
Surun vaiheteoriat saivat pontta yhdysvaltaisen psykiatrin Elisabeth Kubler-Rossin esittämästä viisivaiheisesta teoriasta. Tässä teoriassa surun kuvataan etenevän kieltämisen, vihan, neuvottelemisen, masennuksen ja hyväksymisen vaiheiden kautta. Tosin tämä teoria perustui kuolevien potilaitten haastatteluihin, kysymykseen siitä, miten parantumattomasti sairaat suhtautuvat omaan kuolemaansa. Lähtökohta on oleellisesti eri kuin läheisen menettäminen.
Tästä huolimatta viisivaiheista teoriaa sovelletaan edelleen surun ymmärtämiseen myös ammatillisissa piireissä. Surun käärimisestä siisteihin paketteihin on tullut menestystarina.
Kuopion mielenterveyspäivillä (19.1.2023) kysyttiin: onko suru sairaus? Vastaan ennenkuin ehditte kysyä. Ei ole. Yhtä sukkelaan vastaan myös tähän: onko suru työtä tai prosessi? Ei ole. Suru ei ole häiriötila, josta tulisi parantua. Ajatus surutyöstä on painostava.
Surutyö-sanan merkitys on epäselvä, koska surutyö on terminä kovin puutteellinen ja siksi sen sisällöt vaihtelevat. Jotain sanan käytössä on mennyt pahasti pieleen kun luen otsikon: Surutyötä menetetyistä rakennuksista (SS 26.1.2023).
Meillä on maailmassa vain väliaikainen oleskelulupa, kirjoittaa piispa Mari Leppänen (HS 14.2.2023). Kun mummon ja ukon huone oli siivottu, muutin nukkumaan mummon sänkyyn. Sängyn vastakkaisen seinän naulassa oli mummon jättämä fosforiristi. Lukulampun sammuttua se loisti mummolta jäänyttä valoa vielä pitkälle yöhön.
Surusta ei puhuttu. Vuoden päästä kuolemasta kylän väki kokoontui pikkumökkiin muistoseuroihin. Se, että kaikki joivat kahvia, ottivat vehnästä ja pikkuleipiä, oli turvallista. Elämä jatkui.
”Sinne menit pojanpoika, menit ja toit surun. Ei semmoinen suru toki yhdessä kesässä loppuunsa kuki, ei riisu syksy sitä, ei peittele talven lumi. Mutta kestettävä on – ja elettävä.”
Tuskin kukaan on syvemmin, kauniimmin, riipaisevimmin ja herkemmin kuvannut surua kuin Eeva Tikka kirjassaan Hiljainen kesä (Gummerus 1979).
Perheen poika hukkuu kevätmyrskyssä. Elämänpäiviä Ollille ehti kertyä 19 vuotta, kuusi kuukautta ja 17 päivää. Miten eri tavalla surussaan elävät äiti Elina, isä Matti, anoppi Elma ja sisarukset Ulla ja Esko. Suru on sama, mutta jokaiselle oma.
Äiti Elina kotkautuu tilalleen neljäksi päiväksi. Puolisot torjuvat toistensa läheisyyden, Esko sytyttää pehkuladon palamaan, Ulla karkaa tansseihin. Suora ja luja Elma-anoppi pysyy kuosissaan. ”Itekunnii tämä on kestettävä.”
Surukoulu luokituksineen on tästä perheestä valovuosien päässä.
”Joskus valkenee vähän, sitten taas painuu syvälle salaisuuteen, jonne yrittää nakertaa reikää.” Jonain toisena hetkenä äiti Elina ymmärtää, ettei hänen tarvitse repiä mieltään hajalle kysymyksillään. Jos vastaus on olemassa, se hänelle kerran pyytämättä annetaan.
Kirjoittaja on pappi sekä aiempi Kirkko ja Koti -lehden päätoimittaja.