Ylioppilaskirjoitukset ovat meneillään. Jo muutaman viikon ajan ovat kirjastoa kansoittaneet ahkeroivat nuoret. Ainakaan ulospäin ei näy mitään paniikkia. Vaikutelma on vakaasta ja järjestelmällisestä, keskittyneestä työstä.
Näin jo kahdeksannelle kymmenelle ehtineen elämän opiskelijan mieli palaa väkisinkin 52 vuoden taakse, omaan abiturienttiaikaan. Viime päivien kevätaurinko ja hohtavat hanget ovat osaltaan vaikuttaneet asiaan.
Tämän maaliskuun alkupuolen kelit ovat hyvä yritys, mutta koskaan ei taivas ole ollut niin sininen, lumi niin valkoinen eikä taivaanranta niin riuduttavaan ikävään verhoutunut kuin tuona 19-vuotiaan ylioppilaskokelaan elämän keväänä tuolloin vuonna joskus.
Ihmismieli on merkillinen. Ehdin olla Kuopiosta poissa 17 vuotta, vuoteen 1988. Kuopio oli muuttunut paljon. Lyseon poikien maamerkki torin laidalla, Saastamoisen kulma, oli väistynyt betonibrutalismia edustavan ”Savolaisten Finnjetin” tieltä ja Kestikartano oli hävinnyt torin toiselta laidalta. Monessa paikassa jouduin pinnistämään muistiani palauttaakseni mieleeni, että mitä tässä silloin ennen olikaan. Pakinoitsija Aapelin kuvaama pikku kaupunki ”meidän Herramme muurahaisineen” oli lopullisesti häipynyt.
Mutta jotkut paikat, rakennukset ja ympäristöt olivat ennallaan, ja silloin tunsi tehneensä aikahypyn. Olin taas se entinen lyseolainen, joissakin paikoissa se kansakoululainen ja joissakin se juuri syksyisen pimeitä pihoja koluava pikkupoika, joka juuri tuossa kohtaa oli kokenut jonkin muistiin piirtyneen tapauksen. Ja joskus tuon tunteen toi ja tuo edelleen säätila, tuoksu, tietty ääni. Lieneekö muita, joille keväisten rantojen venetervan tuoksu voi tuoda kyyneleet silmiin. Tai jäidenlähdön jälkeinen vapaan veden liplatus.
Eivät lyskan abiturientit mitään huithapeloita olleet.
Mutta abiturienttikevääseeni. Minulla ja muutamalla toverillani oli tapana tehdä penkkareiden jälkeisinä lukuviikkoina pitkiä kävelyjä Kallaveden jääteillä. Tuolla sinivalkeassa, rantojen tumman havumetsän rajoittamassa äärettömyydessä tuli puhuttua ummet ja lammet.
Elämän suuret ja pienet arvoitukset, olevaisen syyt ja seuraukset, koko ajatustyöhön heränneiden aivojen kuohu vaahtosi tuolloin ilmoille. Kaikki nuo tunteet ja tunnelmat ovat mieleni uudestaan vallanneet, kun olen viime päivinä vaellellut samoilla jäälakeuksilla.
Jälkeenpäin menimme usein jonkun kaverin kotiin ja aloimme laskea aiempien ylioppilaskokeiden laskuja tai tehdä käännösharjoituksia tai fysiikan tehtäviä. Eivät lyskan abiturientit mitään huithapeloita olleet.
Kirjoitukset sitten olivat ja menivät. Meidän kohdallamme niiden formaatti oli melkein sama kuin Juhani Ahon lyseolaislastuissa. Käsin kirjoitimme (ja kaunokirjoituksella), konseptipapereille laskimme, laskutikku (jota nykyabit eivät edes tunne) oli ainoa sallittu apuväline harpin ja viivoittimen lisäksi.
Logaritmitaulut saivat toki olla mukana (ne tarkastettiin etukäteen lunttauksen estämiseksi). Mutta niinpä vain meistäkin tuli ylioppilaita ja sittemmin paljon muuta.
Jos jo tuo kevättalvi ja auringossa hohtavat Kallaveden hanget ovat nuoruuteni herkimpiä muistoja, niin aika kirjoitusten ja lakkiaisten välissä on kuin jotakin kaunista unta. En ole ikinä ollut niin vapaa, niin huoleton, niin joka solullani elävä kuin tuolloin. Kuljeskelin ympäristön metsissä tai Riistaveden lintujärvillä ja nukuin heinäladoissa (silloin oli sellaisiakin).
Ja joka kevät paljastuvan maan ja avautuvien silmujen tuoksu tai puron solina palauttavat toviksi tuon saman tunteen. Yksi elämänvaihe oli päättynyt. Uusi ja tuntematon oli alkamassa.
Tuon kevään muistoihin kuuluu myös Bob Dylanin hitti I shall be released kertosäkeineen: ”Any day now, any way now, I shall be released”. Minä päivänä tahansa, millä tahansa tavalla, minut vapautetaan. Noin sen tunsin.
Olkoon tuo kertosäe tervehdykseni, onnen toivotukseni ja onnitteluni nykyabiturienteillekin.
Kirjoittaja on elintarvikebiotekniikan emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistosta.