Kuten tiedetään, ortodoksinen pääsiäinen on yhtä juhlan humua. Palmusunnuntaista alkavalla viikolla on monta vahvaa nimitystä: kärsimysviikko, hiljainen viikko ja piinaviikko. Tätä aikaa ortodoksit kutsuvat Suureksi viikoksi.
Palmusunnuntai on virpomispäivä: virpomisvitsat on siunattu kirkossa Lasaruksen lauantai-iltana. Karjalaisortodoksisen perinteen mukaan virpojat eivät kierrä ovelta ovelle, vaan virpomassa pistäydytään läheisten luona. Noita-asut eivät siis kuulu ortodoksiseen perinteeseen.
Palmusunnuntaista alkavaan viikkoon liittyy paljon taikauskoa, jota kuvastavat viikonpäivätkin: malkomaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kierotorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, sukkasunnuntai.
Kun pääsiäistä on odotettu 40 päivää ja paastottu, pääsiäisenä on aika juhlia. Tosin, Suomessa kala sallitaan paastopöydässä. Etelänmaissa ei syödä kalaakaan. Paastoaminen kasvattaa ihmisen luonnetta, kärsivällisyyttä ja on ekologista. Kirkko on tiennyt tämän jo 2 000 vuotta. Vasta ilmastonmuutos on havahduttanut muun väen samaan ajatteluun.
Suuren viikon huipennus on pääsiäisyön jumalanpalvelus. Sanotaankin: mitä suurempi juhla, sen varhaisempi liturgia. Kirkon menot pärähtävätkin käyntiin vasta puolilta öin.
Tunnetuin perinne on ristisaatto, jossa kirkkoa kierretään kolme kertaa ympäri. Joissakin yhteyksissä ristisaatto voidaan toteuttaa vaikka polkupyörällä.
Pääsiäisyön jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnutaan yhteiselle aterialle, jossa kermaa ja voita ei todellakaan säästellä.
Ilmastonmuutos on havahduttanut muun väen samaan ajatteluun.
Esimerkiksi pashaa tehdään muottiin, jota kaunistaa kirkkoslaavinkieliset lyhenteet XB ja BB. XB tarkoittaa ”Kristus nousi kuolleista, johon vastataan ”totisesti nousi” (BB).
Kirkossa en ole tuttu näky. Kun siellä harvoin piipahdan, on se sama kirkko kuin lapsuudessa. Meillä ei onneksi vouhoteta kaiken maailman pintaliidossa. On voimaannuttavaa, kun tässä yhteiskunnassa on edes yksi instituutio, joka edustaa pysyvyyttä.
Erityisesti eräs pääsiäinen on jäänyt mieleeni, sillä sain olla kummina. Hän on hyvin kasvatettu potra poika. Naskalille maistuu ruoka ja yöt poika nukkuu makoisasti. Suurena päivänä ostin vekaralle lahjaksi viskipullon ja kummilusikan.
Kun ostin kummilusikan, myyjäparka kysyi herttaisesti vauvan tarkkaa syntymäpäivää. Naisraukalta oli pudota silmät päästä, kun sanoin, etten muista päivämäärää, mutta syntymävuosi on 1953.
Unohdin kertoa, että kirkkoon liittymiseen tarvitaan aikuinen ortodoksikummi, vaikka ”vauva” olisi satavuotias.
Ortodoksina olen aina ollut vähemmistönä. Männistön kansakoulussa meille oli erikseen järjestetty uskontotunnit. Opetuksessa oli tasan kaksi vesseliä, minä ja Markku. Olimme sen verran vilkkaita, että katastrofi syntyi jo kaksistaan.
Lukiossa meitä oli sentään neljä oppilasta: kaksi kundia ja kaksi neitiä. Puolet luokasta nappasi kokeesta aina kymppejä. En aio paljastaa ketkä jäivät valovuosien päähän kympeistä. Voin laverrella, että me reippaat pojat olimme aina paikalla täsmällisesti ruokatunneilla.
Ortodoksisuuteni kumpuaa vahvasti karjalaisuudesta. Esimerkiksi ukin ukkini, Ignoi Vornanen (1827 – 1889) oli kuuluisa metsästäjä. Karhuja Ignoi kellisti jotakin 70, ilveksiä 400 ja lukemattoman määrän muita metsän eläimiä. Olipa hän kerran jopa Aleksanteri II:n jahtimestarina.
14-vuotiaana tämä korpiruhtinas, jota nimitystä hänestä on käytetty, kaatoi ensimmäisen karhunsa keihäällä. Tuossa ikävaiheessa meitsi luki turvallisesti Aku Ankkoja.
Kuten aikaisemmin näpyttelin, ortodoksien paastolla on pitkät perinteet. Tämä vanha perinne on saanut myös nykyaikaisia muotoja. Tänä keväänä vietetään Ekopaastoa teemalla ”Arjen tekoja, toivon sanoja”.
Valtakunnallisessa kampanjassa suomalaisia patistetaan liittymään Ekopaastoon: rohkaisemaan kohtuuteen ja vahvistamaan luontosuhdetta.
Näin voimme osaltamme olla mukana hillitsemässä ilmastonmuutosta ja lievittämässä ilmastoahdistusta.
Kirjoittaja on tiedotusenkeli.