Tänä pääsiäisenä onni löytyi läheltä. Yöpakkaset ja päivisin porottanut aurinko varmistivat hankiaiskelit Kallavedelle. Aamusta toiseen sai mökkirannassa napsauttaa sukset jalkaan, sauvat käteen ja lähteä lykkimään joko oikealle tai vasemmalle, miten nyt minäkin aamuna hiihtokaverin kanssa päätimme. Saaria kierrellessä tunsi, että jäällä todellakin on tilaa olla ja hengittää. Siellä on katto tarpeeksi korkealla eivätkä seinät kaadu päälle.
Aamusta toiseen toteutuneen ilmestyksen jälkeen ei tarvinnut lähteä kirkonpenkkiin hakemaan hengellisiä kokemuksia, vaikka juhlapyhät ja sen myötä ylimääräiset vapaapäivät kristinusko mahdollistikin.
Eikä ulkoiluhurahduksen kanssa todellakaan jäänyt yksin. Jäällä liikkui hiihtelijöiden ja pilkkijöiden lisäksi sulassa sovussa polkupyöräilijät, koiranulkoiluttajat, moottorikelkkailijat sekä saarihyppelyillä olleet kauriit. Kuten jo mainitsin, tilaa riitti ja onni löytyi läheltä.
Harvoin on someseinä ja -tarinat olleet niin yhdestä puusta veistettyjä kuin viime viikonloppuna. Yksi istui after skissä, toinen oli kaivamassa kesämökkiä esiin kinosten keskeltä ja kolmas nupotti pilkkijakkaralla kaloja narraamassa. Yhtä kaikki, jokaisella oli aurinkolasit päässä, posket punaisina ja hymy korvasta korvaan. Ympärillä hehkui aurinko ja hanget. Olikohan kukaan niin poikkeuksellinen, että ulkoili auringossa muttei ottanut ja julkaissut siitä yhtään kuvaa tai viestiä missään?
Itse en tähän ryhmään kuulunut. Kamera lauloi hiihtolenkillä ja selfietaukoja pidettiin. Sitten sometettiin, viestiteltiin ja kohta taas jatkettiin hiihtämistä. Sinne upposivat somevirtaan minunkin kuvat muiden kuvien sekaan.
Ainoa muuttunut asia on kuvien julkaisualusta.
Puhalsikohan somekuplani kuvien myötä yhteen hiileen, että täällä me ollaan saman touhun äärellä kaikki yhdessä vaikka olemmekin erillään? Toivottavasti. Kokiko joku epäonnistuneensa, koska jollain toisella oli siistimmät kuvat tai jättikö joku julkaisematta kuvan, koska se oli vaan sellainen ihan tavallinen?
Toivottavasti ei. Tekikö joku julkaisun, että muut näkisivät kuinka hän on panostanut matkaan ja majoitukseen pienen omaisuuden? Todellakin toivon, että ei. Miten se lopulta menikään, heräsikö julkaisuista me-henki vai riittämättömyyden tunne? Kuulostaisin satavuotiaalle kellarissa asuvalle muumiolle jos toteaisin, että ennen ei tarvinnut jokaisesta ulkoilusta ja tapahtumasta tutuille ja puolitutuille kertoa.
Tai purnaisin siitä, että ihmiset tekivät reissuja ja hiihtivät jäällä ilman, että muutama sata tuttua tyyppiä sai siitä tiedon. Eikä näin edes voisi sanoa, koska se ei olisi totta! Ennen aikaan lähetettiin matkoilta postikortti ja retken jälkeen kehitettiin 24 valokuvaa kovakantiseen kansioon ja niitä esiteltiin kylään kutsutuille, halusivat he tai ei.
Ainoa muuttunut asia on kuvien julkaisualusta. Ei ihmisen tarve kertoa hyviksi ja halutuiksi mielletyistä asioista ole muuttunut mihinkään.
Se, että nauttii kauniista säästä ja raikkaasta ilmasta ei vaadi satojen kilometrien matkustamista ja tuhansien eurojen budjettia. Jossain päin maailmaa se voi vaatia, mutta ei meillä. Niin onnekkaita me olemme!
Riittää, että avaa oven, menee ulos ja nauttii. Ihmisen ajatusmaailma on ajautunut epärealistiseen asentoon, jos kotikulmat eivät riitä onnen löytämiseksi vaan kerta kerran jälkeen kaiken pitää olla isompaa, parempaa ja hienompaa. Toivottavasti kukaan ei koskaan matkusta Lapin keväthangille tai minnekään muuallekaan vain siksi, että voi sanoa jollekin toiselle tehneensä niin.
Maanantaina totesin, että johonkin tämä hulluttelu on lopetettava. Hiihtolenkin päätteeksi siirsin sukset varastoon. Siihen loppui hiihtokausi samanaikaisesti pääsiäispyhien kanssa, somepäivityksen kera tietenkin. Vaikka taisin aiemmin verrata jäällä liikkumista kirkonmenoihin, en sentään niin hartaaksi tullut, että tähän hetkeen haluaisin ikuisesti pysähtyä.
Seuraavaksi on aika unelmoida lumen sulamisesta ja vapautuvista järvistä, kesäharrastuksista ja varvassandaaleista. Tervetuloa neiti kevät pitkän talven jälkeen! Ei tarvitse tulla isompana, parempana ja hienompana, riittää kun tulet sellaisena kuin olet.
Kirjoittaja on kaapunnin tyttöjä.