Olin hakenut piispalta pappisvihkimystä. Siihen aikaan tutkintopapereitten lisäksi tuomiokapitulille oli toimitettava lääkärintodistus. Työterveyslääkäri ei ollut ikinä moisesta kuullutkaan. Yhteisen tuumailun tuloksena todistus valmistui. "Nonnii, nyt piäset suarnoommaan." Näin sanoen tohtori allekirjoitti paperin kunnian ja omantunnon kautta.
Oli ensimmäinen saarnani Puijon kirkossa. Se päivä oli pitkäperjantai vuonna 1994. Piispa Matti Sihvonen oli vihkinyt minut pappisvirkaan Kuopion tuomiokirkossa kaksi viikkoa aiemmin. Jalat tärisivät alban alla. Kirkko oli eturiviä myöten täynnä. Etupenkkiläiset tarkensivat katsettaan poskilleni ja kaulalleni nouseviin punoittaviin läiskiin.
Tuolla saarnallani tuskin olisin saanut kummoista arvosanaa pappien saarnataidon opettajalta Juhani Forsbergilta. Eipä silti. Paavalinkin esiintyminen oli Forsbergin mielestä avutonta, eikä apostoli ymmärtänyt kirjoitetun ja puhutun sanan syvällistä eroa. Suomalainen saarna on maailman paperinmakuisin, väittää tämä lukemattomia saarnoja kuunnellut ja pitänyt teologian tohtori.
Pahinta on, jos pappi saarnaa hihasta tai hatusta. Kuulija vaistoaa, milloin sydän ja tunne puuttuvat. Saarna-opin eli homiletiikan opetus lienee yliopistoissa edelleen kovin ohutta. Viimeksi tehty jumalanpalveluksen liturginen uudistus loikkasi hyvään suuntaan, mutta sen tahaton seuraus oli, että saarnalle jäi lapsipuolen osa.
Kirkollinen me-kieli ei tuo tullessaan vuorovaikutusta.
Saarnaajalla on puhevalta. Hän käyttää keskeistä kristillisen opetuksen kanavaa, saarnastuolia. Mutta kukapa lähtee kirkkoon kuulemaan ilmastonmuutoksesta tai muusta, joka kertautuu uutisissa joka päivä. Uhkien sijaan saarnan tehtävänä on valaa toivoa, yksinkertaistaa se, mikä on monimutkaista. Kirkon sanomassa kyllä riittää draamaa joka sunnuntaille.
Saarnan aloitus koukuttaa kuulijan mukaan tai sitten ei. Ensimmäiset kaksi minuuttia ratkaisevat, kulkeeko saarnan ajatus mukana vai putoaako tienposkeen ja sinne jää. Kun pappi pari viikkoa sitten aloitti saarnan: "Pane kalafileet pannuun" ja jatkoi siitä antiikin ajan ruokareseptin mukaiseen fermentoituun, mädäntyneelle haisevaan kalakastikkeeseen, aistitkin tulivat mukaan. Aavistin, että nyt tarjolla onkin jotain suurempaa. Hunsvotit opetuslapset tulevat hartiat kyttyrällä kaunoja ja kalavelkoja hampaankolot täynnä kotijärvelleen kalastamaan. Sadattelun sijaan heille kuuluukin kutsu syömään. Luterilainen kirkko on sanan kirkko, mutta sen soisi olevan – kuten tässä saarnassa – myös tunteiden, ilmapiirin ja aistien kirkko.
Miksi Sauli Niinistöä, Barack Obamaa tai Timo Soinia pidetään huippupuhujina? Siksi, että heidän viisaat äidinkielenopettajansa ovat paukuttaneet näitten päähän suomen kielen kuusi persoonapronominia. Ne ovat: minä, sinä, hän, me, te, he. Usealta saarnaajalta tämä kieliopin tunti on unohtunut. Kirkollinen me-kieli ei tuo tullessaan vuorovaikutusta. On helpompaa puhua me-kielellä, koska silloin ei tarvitse puhua oman persoonan kautta.
Itsenäisyyspäivänä vuonna 2008 piispa Wille Riekkinen piti yhden vaikuttavimmista saarnoistaan valtioneuvoston juhlajumalanpalveluksessa Helsingin Tuomiokirkossa.
Hän aloitti kertomalla lähetystyöntekijästä, joka kantoliinassa kiikutteli adoptiopoikaansa ylös ja alas. Ylös ja alas. Pojan kikatuksen ohessa kuului tämän huolestunut kiljahdus: "Ethän vaen puota."
Ethän vaen puota, oli tuon saarnan Jumala-uskon yksinkertainen sanoitus. Maan päälle laskettiin taivaalliset turvaverkot. Se oli vetoomus valtakunnan päättäjille, jotta he huomaisivat ne ihmiset, joiden verkot ovat repeämäisillään. Se oli jokaisen saarnan kuulijan syvä avunhuuto. Ethän vain pudota sylistäsi minua, et yhtäkään olentoa.
Jopa pit piispa suarnan.
Kirjoittaja on pappi ja aiempi Kirkko ja Koti -lehden päätoimittaja. Otsikko on Aleksis Kiven kuvaus saarnamies Juho Kurkelasta kirjassa Nummisuutarit.