Yle uutisoi (28.4.2023), että Euroopassa ollaan tulevaisuudessa ottamassa käyttöön digitaalinen euro. Digieuro toimisi samalla tavalla kuin perinteiset maksukortit. Nykyiset maksukortit ja niihin liitetyt maksutavat ovat kahden Yhdysvaltalaisen yhtiön, Visan ja Mastercardin, liiketoimintaa.
Ylen uutisen haastatteleman Suomen pankin asiantuntija Tuomas Välimäen mukaan Euroopan keskuspankin digieuroa tarvitaan takamaan huoltovarmuutta tilanteissa, joissa nykyisen mallinen rahan välittäminen maksukorteilla ei toimisi. Esimerkkejä tällaisista tilanteista uutisessa ei mainita.
Toinen motiivi valmistella digieurojärjestelmää kansalaisille on varmistaa digitaalisen maksamisen edullisuus. Nykymallissa palvelumaksut voidaan määritellä kahden yhtiön toimesta ilman kunnollista hintakilpailua.
Teknisesti uudistus tarkoittaisi sitä, että kuluttajat saisivat kuluttajapankkien tai digisovelluksen kautta pääsyn omalle eurolompakolle, jota kautta maksun suorittaminen onnistuisi.
On totta, että olemme yhä riippuvaisempia sellaisesta maksamisesta, jota ei hoideta käteisellä. Henkilökohtaisesti en muista montaakaan ostotapahtumaa viimeisen vuoden varrelta, jolloin olisin maksanut ostokset käteisellä. Huoltovarmuusnäkökulma vaikuttaa äkkikuulemalta hyvälle perustelulle uudistukselle. Yhdysvaltalaisten yhtiöiden luotettavuus voi hyvinkin vaarantua, jos Yhdysvallat esimerkiksi päätyisi sotaan Kiinan kaltaisen suurvallan kanssa, jolla on voimia myös kybersodankäynnin rintamalla.
Missä viipyy käteisen näkeminen huoltovarmuuden takaajana?
Suomen pankin tiedotteita lukiessa itselläni on koko ajan sellainen olo, että digieuro ja sen perustelut eivät ole ihan niin suoraviivaisen fantastisia kuin annetaan ymmärtää. Ilmeisin vaara kansalaisten kannalta liittyy yksityisyyteen. Jokainen Kelan toimeentulotuen saaja Suomessa tietää mitä yksityisyys tarkoittaa, kun valtio alkaa kontrolloimaan menojasi pankkisaldon kautta.
On hyvin tuskallista selittää tuntemattomalle virkamiehelle vaikkapa sitä, miksi äiti on jälleen laittanut 10 euroa ruokarahaa tilille.
Tämä kontrolli on tietenkin perusteltua, koska on kyse laista, jonka mukaan tuen saajan on elätettävä itsensä ensisijaisesti muulla kuin viimesijaisella etuudella.
Toimeentulotuen kontrollimekanismi ilmentää kuitenkin vaaraa, joka sijaitsee valtion ja yksityisen elämänpiirin välisessä suhteessa. Järjestelmä tulisi rakentaa siten, että kansalaisella olisi lähtökohtaisesti mahdollisuus päättää itse, miten maksutapahtumia voidaan etu- ja jälkikäteen kontrolloida. Toki tämä odotus on puhdas utopia, koska verottaja ja turvallisuusviranomaiset tarvitsevat riittävät välineet seurata rahansiirtoja rikosten, sodan ja terrorismin vuoksi.
Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että ns. kryptovaluutat mahdollistavat edellä mainitun yksityisutopian ilman valtiota. Eli jos ollaan tarkkoja Suomen pankin perustelujen kanssa, niin todellisuudessa meillä on Visa- ja Mastercard-korttien rinnalla useita digitaalisia valuuttoja, jotka toimivat ohi virallisen järjestelmän.
Olen vakuuttunut, että kaikkein varakkaimmat suomalaiset ovat järjestäneet oman digitaalisen käteisen huoltovarmuutensa nimenomaan näiden valuuttojen kautta ilman, että kukaan keskuspankissa tietää mitä nämä ihmiset ostavat ja kenelle varansa siirtävät.
Entäpä missä viipyy käteisen näkeminen huoltovarmuuden takaajana? Onko oikeasti niin, ettemme enää kykenisi maksamaan valtaosan arkisista ostotapahtumista kaupoissa ja huoltoasemilla käteisellä?
Vai onkohan nyt kyse siitä, että huoltovarmuus käteisenä on nähty ideologisesti vanhanaikaisena ja kalliina pankeille?
Jos jotain maksumuotoa on maailmassa testattu, niin se on käteinen, timantit ja kulta. Näistä setelit ja kolikot ovat ehdottomasti käyttökelpoisempia sodan tai luonnonkatastrofin keskellä.
Ja pysähdytään hetkeksi siihen olennaisempaan; miten maksan ruokaostokseni kaupassa digieurolla esimerkiksi silloin, jos suurvaltojen sotiessa sähköt ja internet-yhteydet katkeavat Suomesta?
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja sotejärjestöjen ammattilainen Kuopiosta.