Millaista elämä olisikaan ilman taskuun helposti sujahtavaa kännykkää?
Serkkuni omisti aikoinaan TeleRing-liikkeen, josta hankin sopivalla ”sukulaishinnalla” uuden kännykän aina silloin kun kyseiseen laitteeseen ilmestyi markkinoille edistyksellisempi malli.
Olin puhumassa hengellisessä kokouksessa joskus 1990-luvulla Viron Pärnussa pienessä venäläisten seurakunnassa.
Tilaisuuden jälkeen en malttanut olla kysymättä kuulijoilta, haluaisivatko he nähdä laukussani olevan laitteen, jolla voin soittaa kotiini Suomeen. Kukaan ei ollut nähnyt kyseistä ihmekapistusta.
Puhelimeni oli silloinen Nokian Mobira Cityman 900, jota kutsuttiin kokonsa puolesta ns. ”kapulamalliksi”. Näppäiltyäni tietyn numerosarjan, vaimoni vastasi Siilinjärvellä kokousyleisön suureksi ihmetykseksi.
En voinut silloin kuvitellakaan, että joskus Suomessakin koittaisi aika, jolloin poikkeuksetta lähes jokaisella nuorella, jopa lapsella on oma kännykkänsä. Useilla ns. älykännykkä.
Kännykkä auttaa tavattomasti päivittäin työ- ja henkilöasioiden yhteydenpidossa. Korona-aikoina se on helpottanut huomattavasti esimerkiksi etätyön tekemistä. On mahdotonta kuvitellakaan, miten monet asiat muuttuisivat, jos olisi tultava toimeen ilman kännykkäyhteyksiä.
78 prosenttia vanhemmista suositti kännykkäparkin käyttöä.
Mutta useimmilla asioilla on vähintäänkin kaksi puolta. Niinpä kännyköiden käytölläkin.
Viime aikoina on puhuttu paljon televisio-ohjelmissa ja kirjoitettu lukuisissa lehtiartikkeleissa, kuinka liiallinen ja rajoittamaton nuorten ja lasten kännykän käyttö koulussa oppituntien, jopa välituntienkin aikana on haitallista.
Kasvatustieteiden ja varhaiskasvatuksen professori Nina Sajaniemi kertoi A-studion keskusteluohjelmassa tutkimuksista, joissa on todettu, että kännykän taskussa, jopa repussa oleminen haittaa merkittävästi oppilaan keskittymistä opetettavaan aineeseen.
Välitunnillakin kännykällä soittaminen, viestien lähettäminen ja vastaanottaminen lisäävät lyhytjänteisyyttä.
Nuoren aivot eivät kykene käsittelemään niin merkittävää tiedon tulvaa, jota kännykän ”raplaaminen” aiheuttaa.
Joissakin kouluissa on päädytty käytäntöön, joissa alakoulun oppilaat eivät saa soittaa edes välitunneilla, mutta yläkoululaiset kylläkin voivat soittaa. Luokkaan tultaessa kännykät laitetaan tunnin ajaksi ns. kännykkäparkkiin, josta opettajan luvalla tiettyjä harjoituksia tehtäessä ne voidaan ottaa käyttöön.
Helsingissä tietyissä kouluissa tutkittiin vanhempien asennetta kännykkäparkin käyttämiseen. 78 prosenttia vanhemmista suositti kännykkäparkin käyttöä.
On myös todettu, että samanaikaisesti kuin kännykän käyttö lisääntyy, nuoten lukutaito heikkenee. Monet kasvatuksen asiantuntijat pahoittelevat myös sitä, että esimerkiksi monien väkivaltaa sisältävien videopelien virtuaalitodellisuuden haitallisuuteen ja turmiollisuuteen ei kiinnitetä riittävästi huomiota.
Mutta mistähän lapset ja nuoret saavatkaan mallikäyttäytymistä ylimitoitettuun kännykän käyttöön? No meiltä aikuisilta tietenkin.
Istahdin jokin aika sitten kuopiolaisessa kahviossa pienelle välipalalle. Viereisessä pöydässä oli nelihenkinen perhe: kaksi poikaa, toinen alakouluikäinen, toinen tuskin vielä koulussa. Molemmilla herkullinen jäätelön nautintohetki.
Äiti seuraili poikia, mutta mitä isä tekikään? Sen puolituntisen ajan, jolloin vaivihkaa seurasin myös naapuripöydän perheen tilannetta, mitä huomasinkaan?
Perheen nuorehko isä ei nostanut koko aikana katsettaan kertaakaan kännykästään, ei tuumannut sanaakaan reippaille pojilleen eikä herttaiselle vaimolleen. Olipahan syventynyt vain kännykkänsä ”lumoihin”. Jotenkin säälitti kyseistä perhettä. Isä oli kyllä perheensä kanssa paikalla, mutta ei kuitenkaan oikeasti läsnä.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva peruskoulunopettaja, entinen kuntapoliitikko (kd.) ja eri lehtiin kirjoittava kolumnisti.