Olin 18-vuotias, kun ensimmäisen kerran näin ihonväriltään jokseenkin täysmustan miehen. Se tapahtui täällä Kuopiossa, Kauppakadulla lähellä ravintola Sampoa ja keskellä kirkasta päivää. Sen verran koti- ja koulukasvatuksesta oli jäänyt selkäytimeen, etten pysähtynyt tuijottamaan.
Nykynuoreen verrattuna olin melko tynnyrissä kasvanut. Käyntini Kuopion ulkopuolisessa, suuressa maailmassa rajoittuivat 12- ja 16-vuotiaana tekemiini muutaman päivän Helsingin reissuihin siellä asuvan siskoni luo. En ollut osallistunut edes Ruotsiin tehtyyn luokkaretkeen.
Mutta en ollut tuohon aikaan mikään erikoistapaus. Muutamat Yhdysvalloissa asti vaihto-oppilaina olleet koulukaverit nauttivat kaiketi koko kaupungissa maailmaa nähneiden kosmopoliittien maineesta.
Kuopio puolestaan oli tuolloin, 60-luvun lopulla, väestöllisesti niin luterilaisen vitivalkoinen, että sitä on nykyään vaikea kuvitella. Ehkä suurinta eksotiikkaa edusti ortodoksinen siirtoväki, jonka ”ryssänkirkossa” ravaamista hieman ihmeteltiin, kunnes yleisesti arvostettu arkkipiispa Paavali persoonallaan muutti asenteet.
Ei Helsinkiin opiskelemaan lähteminen myöskään niin hirveästi kuviota muuttanut. Yliopistossa oli toki jokunen ulkomaalainen opiskelija, mutta he hävisivät kyllä suureen massaan.
Nykynuoreen verrattuna olin melko tynnyrissä kasvanut.
Varsinaisesti todenteolla altistuin ihmiskunnan etniselle ja kulttuurikirjolle oleskellessani opintojen vuoksi Alankomaissa ja Englannissa 70-luvun lopulla. Silmiä avaava kokemus tuolloin.
Mutta nykyään Kuopionkin torinäkymä ihan tavallisena arkena on aivan toinen kuin 50 vuotta sitten. Lähi-idästä, Afrikasta ja Aasiasta peräisin olevat ensimmäisen ja toisen maahanmuuttajapolven edustajat ovat arkipäivää. Kaupunkimme väestöstä noin 10 prosenttia lienee pian ulkomaalaistaustaista. Yliopistolla ja sen kansainvälisellä opiskelijayhteisöllä on tietysti tässä oma merkityksensä.
Pari vuotta sitten minulla oli ilo ojentaa ylioppilasluokkani 50-vuotiskokouksessa kerätty pieni stipendisumma Kuopion lyseon lukion syksyn ylioppilaalle. Hän oli nuori somalinainen perinteisessä asussaan. Muitten, tuolloin eri stipendeillä muistettujen ylioppilaiden joukossa oli myös arabitaustainen, niin ikään perinteisesti pukeutunut neitonen.
Pitäisikö tästä nyt olla huolestunut? Pitäisikö olla ärtynyt esimerkiksi näiden kahden lahjakkaan, upean nuoren asuvalinnasta? Tai jopa näistä asujaan kauniisti kantavista nuorista. Minä ainakin olen vain innoissani.
Toinen omakohtainen koulukokemus, tällä kertaa peruskoulusta. Minut oli taannoin kutsuttu erääseen kuopiolaiseen kouluun pitämään puhe itsenäisyyspäivän juhlaan. Juhlasaliin lippulaulua laulamaan kokoontuneiden oppilaiden joukossa oli huomattava määrä muita kuin savolaistaustaisia pellavapäitä. Mutta siellä nämä lapset, joiden vanhemmat olivat tulleet eri puolilta maailmaa, juhlivat sievästi puettuina Suomen itsenäisyyttä.
Liikutuin ajatellessani, että tuossa ne ovat, ne tulevat suomalaispolvet, jotka vielä ottavat vastuun tästä maasta ja sen muuten ukkoutuvasta, akkautuvasta ja kelottuvasta väestöstä. He ovat muun maailman suuri lahja maallemme, eivät rasitus.
Mutta lainaanpa nyt toista vanhaa partaa, mutta sellaista, jonka isänmaallisuutta ei voitane kyseenalaistaa, nimittäin Zacharias Topeliusta. Hänen Maamme-kirjansa oli vuosikymmenet Suomen kansakoulujen peruslukemistoa ja loi kansamme syvien rivien käsitykset maamme luonnosta, kansasta, historiasta ja valtiollisesta elämästä. Näin Topelius määrittelee suomalaisuuden ja Suomen kansan:
” Tässä maassa asuu siis kansaa erilaisista sukuperistä ja erikielistä. …. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat yksi kansa. He ovat yhdistetyt heidän rakkaudellaan, tottelevaisuudellaan, heidän yhteisellä hyvällään.”
Siinä se on sanottu.
Kirjoittaja on elintarvikebiotekniikan emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistosta ja varavaltuutettu (vihr.) Kuopion kaupunginvaltuustossa.