Istuskelen laiturin nokassa ja katselen kun Aurinko pikkuhiljaa päättää päivän kierrostaan. Siinä keltaisen palluran liikkeitä seuratessa aivonystyrät alkavat taustalla hyrräämään ja tuottamaan ajatuksia. Suurin osa niistä on huolettomia loppukesän huplatuksia, mutta kaksi niistä nousee pinnalle vaatiakseen suuremman luokan pohdintaa.
Toinen koskee emäntää, joka pikku bikineissään puuhailee piha-askareitaan ja vähissä vaatteissaan häiritsee allekirjoittaneen heräilevää filosofista hetkeä. Tirkistelen hetken nurmikon kimpussa pyllistelevää puutarhuria ja lasken mahdollisuuksiani saaliin kellistämiseen.
Johtopäätös on nopeasti laskettu. Todennäköiset pakit ja ja vaikka flaksi kävisikin, niin hikihän siitä parin minuutin puhkumisesta kuitenkin tulisi. Parempi siis ottaa varman päälle ja keskittyä aivonystyröiden toiseen pohdintaa vaativaan tuotokseen.
Nimittäin tuo taivaalle meitä lämmittämään viisi miljardia vuotta sitten syntynyt keltainen möllykkä lienee tehnyt tuon kierroksensa Reposaaren ympäri jo suht monta kertaa. Ei riittäne kahdenkaan käden sormet niitä laskemaan. Tämä pilvien lomasta meille hymyilevä elämän lähde on varmastikin myös noiden reissujensa aikana nähnyt yhtä sun toista. Ja tullee myös toiset seuraavat viisi miljardia vuotta niin tekemään.
Tätä tuumaillessani aivonystyrät lähes lämpenevät ja pohdiskelu uppoutuu syvemmille teorian tasoille. Mitäpä jos Auringon kanssa voisi vaihtaa paikkaa hetkeksi? Ihan vaikkapa vain sellaiseksi pikaisen 10 000 vuoden ajaksi. Aurinko saisi hetken hengähtää ja pitää hommistaan hyvin ansaitun paussin. Työsopimuksen mukaisia lomapäiviä lienee ainakin kertynyt.
Futisstadionkin siinä valmiina ja paikallaan. Sekin saatiin myös viimein valmiiksi.
Siitäpä vaikka Joleneen hoilaamaan karaokea siksi aikaa, kun meikäläinen hoitaa Linnunradan pomon virkaa. Samalla pääsisin työn ohella seuraamaan, mihin ihmiskunta tulisi matkaamaan tämän 10 000 vuoden pestin aikana? Siinäpä vasta vallan mielenkiintoinen ajatus.
10 000 vuoden kuluttua sitä näkisi, onko meitä immeisiä enää ylipäätään olemassa? Ettei vaan joku voimiensa tunnossa oleva valtionpäämies olisi jossain vaiheessa mennyt painamaan sitä punaista nappia ja höyrystänyt tellukselta kaikki Wangit, Korhoset ja Wongit.
Vai kävisikö sittenkin niin, että ihmiskunta löytää lopulta yhteisen sävelen ja kaikki maulimman voimavarat valjastetaan yhteiseen hyvään.
Veikkaanpa, että jotain tuolta väliltä. Näet ihmisen luonto kun ei muutu vaikka meidät voissa paistettaisiin. Tiede kyllä kehittyy ja antaa ihmiskunnalle mahdollisuudet tehdä rutkasti hyvää, mutta kun toisilla meistä on vain tarve saada sitä hyvää itselleen hieman enemmän kuin toisilla. No aikahan tuon näyttää.
Mukavatahan se olisi 10 000 vuoden päästä tarkastella ylhäältä käsin myös Kuopiota ja todeta, että nyt on keskustan alueen tietyöt tehty ja paikat mintissä. Ja tuollahan se Puijon Torni edelleen kukkulan laella kurkottaa kohti taivaita kuin ylväs tatti konsanaan. Maamerkkiin voi aina luottaa.
Vaan miltäpä näyttää itse Puijo? Vieläkö Antikkalan laskettelurinteen hissiväylällä kasvaa viherhäiverusokasta vai joko siellä saa lasketella?
Ja katsos, Mölymäkihän se siinä siintää uudessa loistossaan. Kylläpä näyttää hienolta täältä ylhäältä katsottuna. Futisstadionkin siinä valmiina ja paikallaan. Sekin saatiin myös viimein valmiiksi. Hyvä me. 10 000 vuoden päästä selviäisi myös yksi ihmiskuntaa pisimpään askarruttaneista mysteereistä. Nimittäin joko Brooke vihdoin sai Ridgensä vai vieläkö Kauniit ja Rohkeat jatkuu? Veikkaan jälkimmäistä.
Vaan unelmointi sikseen. Parempi antaa Auringon jatkossakin hoitaa hommansa ja allekirjoittaneen hoilotella Jolenessa. Eipä kuumu karaokeyleisökään liikaa. Nousen laiturilta, isken emännälle silmää ja mietin toiveikkaana, että jospa sitä ensimmäistä ajatusta sittenkin...
Kirjoittaja on KuPSin myynti- ja markkinointipäällikkö sekä erittäin entinen vasen pakki.