Elämme taas aikaa, jolloin on mukava käydä postilaatikolla.
Paperipostihan on dramaattisesti vähentynyt viime vuosikymmeninä. Jos postilaatikossa on lehtien ja mainosten ohella kirjeitä, niin ne ovat 95%:sti ikäviä. Laskuja, viranomaisten tiedonantoja tai muita muistutuksia siitä, että olen kuluttaja, valtion ja kunnan alamainen sekä hyvinvointialueen toimien kohde.
Mutta nyt postilaatikossa on joulukortteja. Ne tuovat mieleen, paitsi lähettäjänsä, myös sen ajan, jolloin posti kannettiin kuutena päivänä viikossa, ja kirje tai vähintään kortti joltakin sukulaiselta, ystävältä tai tutulta oli melkein jokapäiväinen juttu.
Tuolloin ihmiset myös panostivat kirjeisiin. Kun luen kansioissa ja piironkienlaatikoissa säilynyttä vanhempieni ja jo kauan edesmenneitten sukulaisteni kirjeenvaihtoa, niin hämmästyn tekstein elävyyttä. Yli sadan vuoden takainen elämänmeno piirtyy silmien eteen ytimekkäiden ja kuvaavien lauseiden välityksellä. Ja ihmiset kirjoittivat, jos ei aina niin kieliopillisesti oikein, niin ainakin kauniisti. Puolisoiden, sisarusten, vanhempien ja lasten keskinäinen kiintymys ja lämpimät välit huokuvat haaltuneilta riveiltä kuin kuihtuneesta kukkakimpusta vielä aistittavissa oleva hieno tuoksu…
Nyt tietenkin lähetämme sähköposteja ja tekstiviestejä. Käytämme X-palvelua, Instagramia ja mitä näitä nyt onkaan. Nuoriso näyttää keskinäisessä viestimisessään palanneen kirjoitustaidon aamuhämäriin ilmaisten monimutkaisia asioita kuvasymbolien eli emojien pitkinä rimpsuina. Aika aikaa kutakin.
Jotenkin en vain koe tekstarilla saatua viestiä niin vaikuttavaksi ja henkilökohtaiseksi kuin käsin kirjoitettua kirjettä.
Yli sadan vuoden takainen elämänmeno piirtyy silmien eteen.
Mutta nyt siis joulun alla vielä kirjoitetaan käsin edes joulukortteja. Tämä on minullakin ja rouvalla jokavuotinen rituaali. Iltaa tai kahta ennen suositeltua viimeistä postituspäivää istumme korttipinon, osoitekirjojen, postimerkkien sekä kahvin tai kaakaon kera pöydän ääreen ja alamme urakan.
Osoitevihkosta löytyy aina henkilöitä, joita emme ole juuri vuoden aikaan muistaneet. No, noillekin mukaville ihmisille tulee nyt tilaisuus kirjoittaa jotakin hieman henkilökohtaisempaa tavanomaisten tervehdysten lisäksi.
Kirjoittelemme siis viestejä, pitempiä tai lyhempiä. Käymme pitkällisiä keskusteluja, mikä kortti sopisi kullekin vastaanottajalle. Meillä on hieman erilainen maku, ja joskus kinastelemme tovin, ennen kuin yhteinen päätös syntyy.
Mutta emme ole reklamaatioita korttien vastaanottajilta saaneet, joten luotamme, että valintamme on loppujen lopuksi ollut oikea.
Millaisia kortteja tänäkin vuonna lähetimme? Oli kauniita maisemakortteja, joissa suomalainen, ilmastonmuutosta edeltävä, talvinen luonto kuultaa sinisen, talvisen hämärän läpi. Oli upeita eläinotoksia. Oli Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin perinteisiä satuaiheita. Oli joulupukkeja ja tonttuja. Mutta eräs lapsuusvuosistani tuttu aihe jäi puuttumaan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt korttivalikoimista.
En löytänyt korttia jouluseimestä. En seimessä lepäävästä Jeesus-lapsesta, en kauniista neitsytäidistä Mariasta, en miettiväisestä ja huolehtivaisesta Josefista, en paimenista, en niistä härästä ja aasista, joista kirkkoherra Matthias Salamnius yli kolmesataa vuotta sitten runoili:
”Aasi tunsi auttajansa.
Härkä Herransa havaitsi.
Vaan ei poijat Betlehemin”
Seiminäkymän kertoma tarina on ihmeellinen ja ihana. Maailmankaikkeuden Herra tulee ihmiseksi ja ”ottaa orjan muodon” kulkeakseen rinnallamme kaikkein raskaimmankin tien. Eikä tarina pääty epätoivoon, vaan ylösnousemukseen.
Enkä ala kinaamaan, oliko ensimmäinen joulu historiallisesti juuri evankeliumikertomuksen mukainen. Oli ns. uskovainen tai ei, niin voi ainakin tunnistaa joulun tarinan myötä maailmaan syntyneen jotakin uutta. Niin syvälle kuin se uusi voikin hautautua opillisten riitojen, mammonan palvonnan ja mitä maallisempien intohimojen alle, se kuitenkin ajoittain pilkahtaa esiin.
Tuota pilkahdusta olisin toivonut joulukorttinikin voivan ainakin joillekin tutuilleni välittää. Toivotan sitä tässä lukijoilleni.
Kirjoittaja on elintarvikebiotekniikan emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistosta ja varavaltuutettu (vihr.) Kuopion kaupunginvaltuustossa.