Venäjän tsaari, presidentti Vladimir Putin hyökkäsi julmasti yli kaksi vuotta sitten itsenäiseen naapurimaahansa Ukrainaan. Sota on vaatinut tähän mennessä yhteensä lähes puolen miljoonaan sotilaan hengen ja aiheuttanut sanomattomasti siviileihin kohdistunutta kärsimystä.
Venäjän toimien seurauksena Suomen itärajan normaali ylittäminen on jouduttu toistaiseksi lopettamaan.
Olen muistellut muutamia matkojani suureen naapurimaahamme. Ensimmäinen matkani silloiseen Neuvostoliittoon toteutui kesäkuussa 1968. Osallistuin matkaan erään helsinkiläisen seurakunnan ryhmän mukana.
Elettiin Leonid Breznevin aikaa. Muiden kuin ortodoksikirkkojen toimintaa oli maassa paljolti rajoitettu. Meitä kiinnosti tavata joidenkin seurakuntien kristittyjä.
Eräs äiti kertoi, kuinka hänen lastensa opettaja oli tullut yllättäen taloon ja haukkunut perheen äitiä kaikkien kuullen, koska tämä oli opettanut lapsilleen Raamatun kertomuksia Jumalasta. Vasta valmistuneena opettajana ajattelin, mitenkähän kyseiselle opettajalle Suomessa olisi käynyt.
Koko kylässä oli vain yksi Raamattu, jota lainattiin naapuri-kristitylle. Kirjaa kopioitiin yöllä, etteivät politrukit saaneet asiasta vihiä.
Sain silloin vierailla toimittajana Terijoen alueella olleilla leireillä.
Tapasimme neljä pietarilaista pastoria, jotka kertoivat istuneensa vankilassa useita vuosia saarnattuaan seurakunnissaan.
Seuraavan matkan Venäjälle tein Mihail Gorbatsovin aikana 1980-luvulla. Hänen edustamansa glasnost ja perestroika tarkoittivat julkisuutta ja avoimuutta. Ne olivat askeleita länsimaisen demokratian suuntaan. Kristittyjen asema maassa helpottui huomattavasti.
Venäjällä oli käytäntönä, että tehdastyöläisten lapsilla oli kesäisin mahdollisuus osallistua kaksi viikkoa kestäville pioneerileireille.
Sain silloin vierailla toimittajana kymmenillä Terijoen alueella olleilla leireillä ja kirjoittaa sieltä reportaasin Savon Sanomiin. Tapasin näillä leireillä useita kymmeniä vapaaehtoisia suomalaisia lasten ja nuorten ohjaajia, jotka saivat pitää iltaisin kristillisiä kerhoja, pyhäkouluja ja hengellisiä tapahtumia lapsille sillä edellytyksellä, että he päivällä ohjasivat lapsia muun muassa liikunta- ja taideryhmissä.
Vierailin jopa eräällä klinikalla, jossa tapasin tuntemani kuopiolaisen lääketieteen opiskelijan, joka venäläisen lääkärin ohjauksessa tarkasti ja hoiti lasten terveyttä.
Mielenkiintoisin oli käyntini eräässä Pietarin yliopistossa, jossa suomensukuisia opiskelijoita valmistui opettajiksi. Luentosali täyttyi Mordvan, Marin, Udmurtin, Hantin, Mansin, Enetsin ja Komin vähemmistökansojen jäsenistä. Olin tutustunut aikaisemmin ko. yliopiston rehtoriin, joka järjesti kyseisen vierailun.
Minua oli pyydetty luennoimaan maailman eri uskonnoista, mutta ennenkaikkea kristinuskosta. Ensimmäisen luennon aluksi jaoin opiskelijoille venäjänkieliset Raamatut.
Kun kysyin, mikä olisi merkittävin osoitus lähimmäisen rakkaudesta, vastasi eräs tyttö (joka kertoi, että hänen kotiinsa on Pietarista 2000 km), että varmaan se, jos on valmis antamaan oman henkensä voidakseen pelastaa ystävänsä jostakin pahasta tilanteesta. Siitä pääsimmekin kristinuskon keskeisen sanoman ytimeen.
Suomella ja Venäjällä olisi edelleen paljon annettavaa toisilleen. Venäjän merkittävä historia kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja musiikin aloilla on elähdyttänyt Suomenkin kulttuurielämää vuosisatojen aikana.
Vastaavasti Suomi hyvänä ja turvallisena Venäjän naapurimaana on ollut useiden idästä meille tulleiden turistien mieluinen matkailukohde, joillekin jopa uusi kotimaa. Mutta Putinin mieletön vallanhalu on toistaiseksi tuhonnut rakentavan, kahden naapurimaan välisen yhteydenpidon. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi?
Sen vain tulevaisuus voi osoittaa.
Kirjoittaja on peruskoulunopettaja (eläkk.),entinen kunnallispoliitikko (kd.) ja eri lehtiin kirjoittava kolumnisti.