Kirkkokahvit vuosia sitten Puijon kirkossa.
”Onkos sitä pastorilla perhettä?” ”Eipä oo.” – No, kyllä se vielä tulloo, vanhempi herrasmies jatkaa. ”Että mikä tulloo”, kysyn. ”Se mies. Kyllä se sieltä tulloo. Jos se on niin mänövä.”
Oma tupa, oma lupa. Vuoden 2022 lopussa Suomessa oli 1,3 miljoonaa yhden hengen taloutta. Määrä kasvaa joka vuosi. Useimmissa länsimaissa yksinasuvat ovat aikuisväestön enemmistö. Siitä huolimatta ilman puolisoa jääneitten stigma on edelleen raskas.
Yhteiskuntamme elämää ohjaa parisuhdenormi. Romanttinen rakkaus on nostettu jalustalle. ”Rakkaus on saanut nyky-yhteiskunnassa uskonnonkaltaisen aseman”, kirjoittaa tietokirjailija Mirja Hämäläinen (Avoimet suhteet, Kosmos 2020). Peruspalikat ovat rakastuminen, parisuhde ja seksi. Sinkkuutta pidetään välitilana, astinlautana parempaan tulevaisuuteen. Sinkkuus on vajaata elämää niin kauan kunnes puoliso saapuu ja sytyttää valot.
Näyttelijä Inka Kallén kertoo (Me naiset 2023) siitä, kuinka hän kävi aamiaisella ranskalaisessa ravintolassa. Yksin. Kerran hän tilasi klassikkodrinkki mimosan. Laskua tuodessaan tarjoilija ilmoitti, ettei hän ota juomasta maksua. Hän halusi viestittää, ettei drinkin juomisessa yksin ollut mitään pahaa.
Kallén oli hämillään ja sanoi: ”Ei tämä (yksin ravintolaan tuleminen) minulle ole mikään ongelma.”
Lastataan tuohon kaatopaikkakuormaan myös nimitys ”sinkku”.
Stereotypiat elävät. Näistä sietämättömin ja invalidisoivin on vanhapiika, ihmisparan surkein kohtalo. Siinä ei ole edes huonoa huumoria. Jo ajatuksena nimitys yököttää ja pakottaa piikakummajaisen pelikentän reunoille. Rumaa kuonaa. Hyvästi. Lastataan tuohon kaatopaikkakuormaan myös nimitys ”sinkku”. Sinkku ja yksin asuva eivät ole sama asia. Kielessämme ei ole sanoja kuvaamaan ilman parisuhdetta eläviä. Ilmiöt, joille ei ole sanoja, eivät näy eivätkä kuulu. Parisuhteen ulkopuolella eläjä määritellään jonkin puuttumisen tai poikkeavuuden kautta.
Yksi sitkeä mielikuva on se, että parisuhteettomat elävät taloudellisesti huoletonta elämää. Oletko, arvoisa lukija ajatellut, että kodinkoneet, liikkuminen, lämpö, sähkö ja ruoka eivät suinkaan halpene silloin kun niistä maksaa yksin.
Yksinelo on hävettävän kipeää tunkeilevien kysymysten vuoksi. ”Et oo ukkoo ottanna. Ootko liian kranttu”, minulta on kaiketi hyväntahtoisesti kysytty. Muuan kuvitteli minulla olevan ”sitoutumiskammon”. Pariutuneelta olen harvoin kuullut kysyttävän, mikä oli syynä kumppanin valintaan. Mediassa yksinasuvat esitellään kuriositeetteina. ”Helluntaina kysytään parisuhteen etsimisestä, jouluna yksinäisyydestä”, kuvaa Yksinasuvat ry:n puheenjohtaja Raija Eeva (Journalisti 2020). Jutut ovat ihmissuhdeaiheita ja yksinäisyysmössöä, eivätkä yksinasuvien todelliset huolet nouse esiin kuten asuntomarkkinat, asumisen kustannukset, perhekokoa olevat ruokapakkaukset tai yksin matkustavan kohtuuton lisähinta takapihan huoneesta. Toivon, että yksinolosta kerrottaisiin enemmän rohkaisevia ja normalisoivia tarinoita. Inhoan länkytystä ”puuttuvasta palasesta” tai ”ainoasta oikeasta”. Sovitaanpa, että yksinasuvan jouluyksinäisyys lakkaa olemasta uutinen.
Ei yksinelo ole päätös tai valinta. Sattumaa tämä on tai huonoa tuuria. En vain ole päässyt parisuhdeliukuportaiden kyytiin. Tai sitten. Kauniit ja rohkeat on viety ensin. Jos ei ole rakkaussovellus Valossa eikä Tinderissä, missä niitä mätsejä tulee. Kirkossako?
Yksinoloon harjaantuu. Joskus rakkaustutka käy ylikierroksilla. Toisinaan aivojen kemiallinen reaktio kaappaa vallan, ja värittää haavekuvat toisesta ihmisestä yliluonnollisen kirkkain värein. Sata salamaa iskee tulta. Kuin olisi kääntynyt uuteen uskoon.
Rakas vanhempi herrasmies Puijon kirkossa. Vuosia, vuosia sitten olette siirtynyt taivaallisiin liturgioihin. Poikkesin tänne kertomaan Teille, että ei se vieläkään ole tullut, se mies.
Tottapa se oli niin mänövä.
Kolumnin lähteenä
Johanna Niskanen: Onnellisesti omillani. Minerva Kustannus 2024.
Marika Riikonen: Yksin, kiitos. Hertta Kustannus. 2023.
Kirjoittaja on pappi sekä aiempi Kirkko ja Koti-lehden päätoimittaja.