Puhelimessani on 29 477 kuvaa. Valtava määrä muistoja, mutta joukossa on tuhansia ja tuhansia täysin turhia ja aikansa eläneitä häpsyräpsyjä. Olen elänyt nuoruudessani aikaa, jolloin tarkkaan mietittiin otokset 12 kuvan filmille ja jos sattui huono tuuri, osa niistä oli heilahtaneita tai muuten epäonnistuneita. Kuitenkin muistot jäivät kirjoihin ja kansiin valokuvina, joita edelleen säännöllisin väliajoin selailemme. Tytärtemme ollessa pieniä tein ahkerasti kuvakirjoja nettisovelluksessa, mutta huomaan niidenkin jääneen viime vuosina tekemättä.
En ole uudenvuodenlupausten ystävä, mutta kun tajusin katselevani maailmaa näkökulmasta, että tästä saisi hienon päivityksen someen, ärsyynnyin itselleni ihan tosissaan. Päätin, että kymmenien auringonnousu- tai laskukuvien sijaan keskityn vain katsomaan ilmiötä ihan itseäni varten. Musiikkikeikoilla katsomo on täynnä ylösnostettuja puhelimia, kuinka moni oikeasti kuuntelee keikkaa jälkeenpäin puhelimeltaan?
Puhelimen vallasta päivittäisessä elämässämme on kirjoitettu paljon ja se onkin ihan toinen tarina, mutta harjaannutan itseäni entistä enemmän läsnäoloon, havainnointiin ja haaveiluun. Aivosäätiön asiantuntijahaastattelussa neurotutkija Veera Virintie kommentoi: ”Pienten muutosten myötä keskittymiskyky yleensä paranee, ja voi huomata saaneensa entistä enemmän aikaiseksi työpäivän aikana. Tämä avaa tilaa ajattelulle, kirkastaa ajatustenjuoksua ja nostaa energiatasoja”.
Muistot ovat ihania – huomasin sen kuvatessani juuri perheemme pienimmän kastejuhlaa – mutta kaikki puhelimessa tai pääkopassa ei ole muistamisen arvoista. Elämä itsessään on kuitenkin elämisen arvoista, auringonnoususta toiseen, joka hetki.
Kirjoittaja on Matkuksen kauppakeskusjohtaja.