Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni Epäilyttävät Tuomaat ja kuopiolainen kirkkokriisi

Ei ihme, että monelta kaatui kuppi nurin. Olihan ajatuskin alhaalta nousevasta jumalanpalveluksesta radikaali – tuolloin 35 vuotta sitten. Kirjoitusten mukaan papit hoitavat palveluksen. Kansa istuu ja katselee. Nyt vastuutehtäviin, alttarille saakka, oli tulossa maallikoita, joitten korkein meriitti tähän asti oli kolehtihaavin varressa. Hui sentään!

Linjuri köristää kohti Tamperetta. Sekalaisella seurakunnalla olemme menossa kirkkopäiville. Silloin osallistuin Tuomasmessuun eka kertaa. Ei sen kummemmilla fiiliksillä, mutta uteliaana. Voisiko sen sanoa toisinkin? Se oli alku, eikä loppu vieläkään ole historiaa.

Kuopion ensimmäinen Tuomasmessu pidettiin Alavan kirkossa syyskuussa 1990. Kun tuohon kirkkoon taivaltaa 650 ihmistä, temppeli on täynnä. Ja miksei olisi? Nyt on näillä herännäisyyden huudeilla jotain erilaista: maallikot monissa tehtävissä, tarttuvat veisut, elämänvyyhden aukikeriminen valkopukuisten kanssa, esirukous kansan kielellä, pyhä kaaos rukousalttareineen.

Mutta sano, Silas, mikä meidän nuorisotyömme pilas? Tuli navakka pohjoinen puhuri, tuli kirkkopoliittinen keskustelu ja kritiikki vaarallisesta tiestä, jossa yhtenä tarkoituksena lie ollut vaientaa Tuomasmessu kuoliaaksi ensimetreillä.

Jos ensimmäinen messu oli tuottanut järjestäjille taivaita lähenevää riemua, seuraavat vuodet peilautuvat vetäjille kiviriippana. Rakkauden yhteisö puskee vastatuuleen. Tuore työnäky laskeutuu kiviriippana hartioille, loputtomana stressin lähteenä. Osittain siksi, että teologinen keskustelu päättäjien kanssa oli unohtunut innostuneen joukon jalkoihin. Osittain siksi, että agraariajan yhtenäiskulttuuri kirkossakin alkoi horjua. Ikiaikaiseen menoon tottuneet miehet kiivailivat opista ja liturgiasta.

Alku jätti haavoja, mutta korkeatkin kirjaimet pienenevät pikkuhiljaa. Tuomasmessun ehtoollisliturgiassa kosketun joka kerran. Kyynel hapuilee ulospääsyä silmäkulmissa ja elämän erheet kaduttavat. ”Herra, en ole sen arvoinen, että tulisit luokseni. Sano ainoastaan sana, niin minä paranen.”

Kirjoittaja on pappi sekä aiempi Kirkko ja Koti -lehden päätoimittaja.