Päihdehelvetistä tavalliseen elämään

Jenni Jekkonen haluaa tarinallaan osoittaa, että ihminen voi oppia virheistään.

Jenni Jekkonen on kääntänyt menneisyyden vahvuudeksi ja käyttää sitä apuna ja työkaluna nuorisotyössä työskennellessä. Minna Lyytinen

Inka Matilainen

Kuopiolaisella nuorisonohjaaja Jenni Jekkosella (39) oli aivan normaali ja turvallinen lapsuus sekä rakastavat vanhemmat. Hän ei ollut ongelmaperheestä, mutta silti kovat päihteet veivät Jennin mukanaan jo yläkoulun jälkeen.

Ensin kokeiltiin alkoholia, ja joka kerta kun sitä oli tarjolla Jenni veti holtittomat lärvit. Viinaa piti juoda, kun kerta kaikki muutkin.

17-vuotiaana hän kokeili ensimmäisen kerran kannabista, joka oli hänelle portti koviin huumeisiin, ja jotka tulivat kuvioihin nopeasti. Huumeporukoissa Jenni tunsi olevansa hyväksytty ja sinut itsensä kanssa.

– Helposti ajatellaan, että perheessä on ongelmia kun lapsi tai nuori alkaa käyttämään. Se ei kuitenkaan läheskään aina ole niin. Olen itse tehnyt huonot ratkaisut elämässäni. Turrutin päihteillä pahaa oloani ja yritin pyyhkiä huonoja tapahtumia pois muistista. Olen käyttänyt kaikkia kovia huumeita. Minulle kelpasi ihan mikä vain, jotta sain pään sekaisin, nyt neljä vuotta kuivilla ollut Jenni kertoo.

Huumeiden käyttö oli päivittäistä kun Jenni oli 17–19-vuotias. Välillä hän oli jopa asunnotonkin. Päihteet jäivät kokonaan vain kun hän tuli raskaaksi vuonna 2000 ja myöhemmin uudestaan 2010.

– Pystyin olemaan ilman päihteitä raskausajan ihan oman pään turvin. Mutta vauva-aikana ote alkoi lipsua. Koko ajan pyrin kuitenkin siihen, että lapsella on kaikki hyvin, vaikka toki päihteissä ollessa mielikuva siitä, mikä on hyvä, on aika sumea. Poika on kuitenkin nyt 19-vuotias ja sanoo, ettei parempaa äitiä olisi voinut olla, joten on olen minä jotain oikeinkin tehnyt.

Olen itse tehnyt huonot ratkaisut elämässäni.

Elämä oli rankkaa ja täynnä valheita. Jenni alkoi jo uskoa, että hän on menetetty tapaus. Neljä vuotta sitten asiat kuitenkin kääntyivät parempaan, kun elämään asteli lapsuudesta tuttu mies. Rakkaus roihahti aivan odottamattomasti ja pari päätti yhdessä raitistua. Toisiaan tukien. Samoihin aikoihin nuorimman pojan biologinen isä kuoli tapaturmaisesti, joka pysäytti miettimään onko Jenni itse seuraava.

– Päätimme kumpikin, että tästä ei tule mitään, jos emme kuntoudu. Olimme vuoronperään kuntoutusjaksoilla ja toinen piti samalla kotia ja uusperhearkea pystyssä. Yksin tuskin olisin jaksanut lähteä. Hän jaksoi ja jaksaa uskoa minuun aina. Helppoa ei ole ollut, mutta mikään ei ollut niin kamalaa, ettenkö tekisi sitä uudestaan. Olen niin onnellinen tästä tavallisesta perhearjesta, jota saamme elää, koska kuvittelin joskus ettei sellainen ole minulle mahdollista. Elämme omaa unelmaamme.

Jenni kertoo, että aluksi pariskunta oli raittiina lasten vuoksi ja jotta seulat olisivat lastensuojelulle puhtaat. Lopulta tilanne kääntyi niin, että selvin päin oleminen ei ollut enää pakko vaan tietoinen valinta.

– Tajuttiin, että mehän saadaan olla selvin päin. Että se on meidän valinta. Siihen meni kuitenkin oma aikansa, koska vierotusoireet ovat kovat.

Nyt myöhemmin Jenni ymmärtää, miksi eri tahot kuten lastensuojelu ”kyttäsivät” häntä. Hän sanoo, että jos ei voi olla päihdetyöntekijälle rehellinen, ei voi koskaan kuntoutua.

– Itsehän minä ne perääni sain, kun en antanut puhtaita seuloja ja valehtelin. Pelkäsin aina, että lastensuojelu haluaa viedä minulta lapset, vaikka ei se ole niin. Tajusin, että me itse vaikutetaan siihen saadaanko pitää lapset vai ei, olemalla selvin päin. Olen saanut lastensuojelusta lopulta todella paljon tukea, että jaksan päihdevanhempana.

Päihdehelvetistä uusioperheelliseksi. Sen nimistä blogia Jenni pitää. Hänen tarkoituksenaan on tuoda päihdekuntoutujan arkea esille, poistaa ennakkoluuloja ja näyttää kohtalotovereille, että pohjalta on mahdollisuus nousta.

– Ikinä ei ole menetetty peli. Täytyy vaan päättää ja uskoa itseensä. Kukaan muu ei voi sitä päätöstä tehdä kuin itse.

Se katujen narkkarikin on jonkun lapsi

Miksi Jenni kertoo kaiken tämän? Koska hän haluaisi, että myös päihteiden käyttäjät kohdattaisiin ihmisinä. Hän haluaisi, että päihteet eivät olisi ainoa ihmistä määrittävä tekijä ja muistuttaa, että kuka tahansa saattaa olla riippuvainen. Se ei aina näy päällepäin. Jennin omassa lähipiirissä tuli suurena yllätyksenä se, kuinka sekaisin hän oli vuodet ollut.

– Osasin sen verran pitää kulissia yllä. Ja pitää muistaa, että se kadulla maleksivakin narkkari on jonkun lapsi. Ei kukaan päätä, että alan käyttää huumeita, eikä yksikään äiti päätä, että hänen lapsestaan tulee narkkari. Kukaan ei valitse olla asunnoton. Se voi käydä kenelle tahansa. Vieroitushoidossa näkee ihmisiä lääkäreistä opettajiin kuin niihin kliseisiin tenuihin.

Jenni toivoo, että jos jokin hänen taustassansa mietityttää, siitä tultaisiin kysymään suoraan, eikä puhuttaisi selän takana. Hän muistuttaa, että jos ihminen on aikaisemmin sössinyt asiansa, se ei tarkoita, ettei hän pystyisi hoitamaan niitä nyt, tai olisi esimerkiksi huono vanhempi.

– Minä olen sinut menneisyyteni kanssa. Jätän ikävät kommentit omaan varjoonsa, mutta kaikki eivät pysty siihen. Erityisen ikäviltä ne tuntuvat silloin kun raitistuminen on vasta alussa ja yrittää itse työstää itseään.

Keskustelu