Pirjon mies lähti lenkille eikä tullut enää takaisin

Miehensä yllättäen menettänyt Pirjo muistuttaa sanomaan toisillemme usein, kuinka paljon rakastamme.

Pirjo Ikäheimonen jäi leskeksi yllättäen alle viisikymppisenä. Enää ikävä ei saa häntä romahtamaan. Pirjo on saanut paljon apua Nuorten leskien vertaistoiminnasta ja on nyt itsekin kouluttautunut yhdistyksen vertaisohjaajaksi. Laura Oja/Arkisto
Inka Matilainen

Inka Matilainen

Vuoden 2018 maaliskuun viimeinen päivä Pirjo Ikäheimosen mies Petri Jussila lähti lenkille kuten aina ennenkin. Miestä ei kuitenkaan kuulunut kotiin, ja Pirjo alkoi kysellä hänen peräänsä. Pian sairaalasta hän sai tiedon, että Petri oli löydetty lenkkipolulta elottomana, häntä oli elvytetty ja, että hän on nyt hengityskoneessa. Alle viisikymppisen Petrin sydän oli pysähtynyt. Vuorokauden kuluttua kohtauksesta hän menehtyi. Pirjo, parin lapset ja muut läheiset ehtivät hyvästelemään Petrin.

– Elvytysaika kesti niin pitkään, että aivot olivat ehtineet pysyvästi vaurioitua. Samalla päästä löydettiin kaksi kasvainta, joiden myötä Petrin elinennuste olisi ollut muutenkin lyhyt. Käytännössä Petri kuoli siihen lenkkipolulle.

Tuona päivänä Pirjon maailma romahti. Elämästä katosivat värit ja valo. Tilalle tuli tyhjyys ja järkytys, jota ei voi edes sanoin kuvailla.

– Kirjailija Kaari Utrio on joskus kirjoittanut, että puolison menettämisestä syntyvää kipua, tyhjyyttä ja järkytystä ei voi kuvailla edes kirjailija. Sen täytyy olla kokenut, jotta voi ymmärtää.

Tilanne lamaannutti Pirjon täysin, mutta tekemistä riitti. Kun pakolliset asiat kuten hautajaiset, perunkirjoitukset ja tilien sulkemiset oli hoidettu, Pirjolle iski valtava väsymys. Hän kuitenkin tarvitsi nukkumiseen avuksi unilääkkeitä. Lääkkeet saatuaan Pirjo käytännössä nukkui lähes kaksi kuukautta.

– Ensimmäiset puoli vuotta Petrin kuoleman jälkeen meni niin, että sain hoidettua pakolliset asiat ja teimme niistä poikien kanssa listan. Unohtelin asioita, minulla oli valtavasti fyysisiä oireita kuten ahdistusta, päänsärkyä ja jatkuva flunssa. Nuorempi poikani asui vielä kotona ja sen verran jaksoin tsempata, että tein hänelle ruokaa iltaisin, pyykit ja tiskit hoidettiin, mutta muuten emme esimerkiksi imuroineet kertaakaan puolen vuoden aikana.

Ihan eniten kaipaan sitä yhteistä arkea. Kun on joku jonka kanssa jakaa sitä ja elämää ja vastuuta.

Pirjo ja Petri tapasivat toisensa yliopistossa ja ehtivät olla yhdessä 25 vuotta. Petri oli Pirjon elämän rakkaus ja paras ystävä. Parille syntyi kaksi poikaa, jotka ovat nyt jo aikuisia. Vuonna 2014 Petrillä todettiin aggressiivinen melanooma, joka kuitenkin saatiin hoidettua leikkauksella ja lääkityksellä. Vuonna 2016 syöpä uusiutui, mutta jälleen tilanne saatiin ”kuntoon” leikkauksella ja hoidoilla. Ennen kohtausta Petri oli oireeton ja ehtinyt käydä kontrollissa, jossa ei näkynyt mitään. Kovakuntoisella ja muun muassa maratoneja juosseella Petrillä ei ollut myöskään mitään oireita päähän tulleista etäpesäkkeistä.

– Lääkäri kertoi, että kyseessä on hyvin aggressiivinen syöpätyyppi, joka saattaa tehdä kasvaimet hyvinkin lyhyessä ajassa. Siksi niitä ja niiden oireita ei ehditty huomata. Petrin kannalta lähtö oli hyvä, sillä tieto syövän uusiutumisesta olisi ollut musertava kaikille.

Arki, tulevaisuus. Kaikki se muuttuu, kun puoliso kuolee. Koti hiljenee. Kotona ei odota toista aikuista, joka kysyy, miten päivä meni, kun tulee töistä. Myös kaikki suunnitelmat, joita tulevaisuuteen oli yhdessä mietitty, romuttuvat hetkessä.

– Ihan eniten kaipaan sitä yhteistä arkea. Kun on joku jonka kanssa jakaa sitä ja elämää ja vastuuta. Kun toinen kuolee onkin yllättäen aivan yksin vastuussa kaikesta. Meillä esimerkiksi ehti vuosien aikana tulla keskinäinen työnjako, jossa toinen hoiti tiettyjä asioita, nyt joutuukin yksin muistamaan kaiken.

Suru sekä kaipaus ovat mukana aina - ja saavatkin olla

Suru ja kaipaus on osa Pirjoa hänen loppuelämänsä ajan, eikä niistä tarvitse päästä yli tai selviytyä. Sen hän oppi hyväksymään vertaistuen kautta, joka on auttanut naista suuresti. Pirjo kävi Nuorten leskien järjestämissä vertaisryhmissä Jyväskylässä.

– Suomessa puhutaan usein surutyöstä, joka antaa kuvan, että suru surraan pois jossain tietyssä ajassa ja sitten sitä ei enää ole. Vertaisryhmässä opin, että surun kanssa oppii elämään ja se muuttaa muotoaan. Sitä ei tarvitse suorittaa pois. Se on vain hyväksyttävä osaksi elämää ja annettava tunteen tulla silloin kun se tulee. Tämän käsittäminen on auttanut minua paljon eteenpäin.

Petrin kuolemasta on nyt noin 2,5 vuotta. Pirjo sanoo, että enää kipua ja kaipausta ei tule päivittäin, mutta esimerkiksi viikonloput ovat välillä rankkoja. Samoin myös tietyt merkkipäivät ja tulevana viikonloppuna vietettävä pyhäinpäivä.

– Se iskee yllättäen. Esimerkiksi joku tuttu paikka, kappale radiossa tai lehtijuttu. Enää en kuitenkaan romahda täysin. Ja opin vertaisryhmässä myös sen, että voin olla iloinen ja onnellinen ilman, että se sulkee surua pois. Myös Kuopioon, omille juurille muuttaminen on helpottanut sillä täällä on perhettä ja ystäviä.

Kaiken kokemansa jälkeen Pirjo toivoo, että ihmiset muistaisivat, että elämä voi olla ohi silmänräpäyksessä. Hän ei sano, että pitäisi elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen vaan toivoo, ettei kukaan riitelisi turhasta ja muistaisimme sanoa toisillemme, kuinka paljon rakastamme.

– Meillä oli hyvä tilanne, koska Petri ajatteli jo muutenkin elävänsä jatkoajalla ja piti todella hyvää huolta läheisistään. Joka päivä pitäisi muistaa kiittää, siitä mitä itsellä on. Sen huomaa usein vasta jälkikäteen, kun sen menettää. Eihän kukaan meistä ajattele, että kuolisi nuorena.

Keskustelu