”Kävin aina ruokatunnilla katsomassa vaimon tilannetta”

Kari Hiltusen vaimo sairastui yllättäen muistisairauteen vuonna 2010. Kari hoiti vaimoaan viime kesään saakka työnsä ohella.

Kari on ollut vaimonsa omaishoitaja vuodesta 2014 lähtien. Viime kesänä vaimo siirtyi pitkäaikaishoivaosastolle eikä tule enää kotiin. Minna Lyytinen
Inka Matilainen

Inka Matilainen

Kari Hiltusen sisko oli vuotuisella visiitillä Karin ja hänen vaimonsa luona reilut kymmenen vuotta sitten. Yhdessä kohtaa sisko kysyi Karilta, onko hän huomannut vaimonsa käyttäytyvän hieman oudosti. Kari ei ollut huomannut, mutta siskon lähdön jälkeen hän alkoi seurailla vaimonsa käytöstä tarkemmin.

Pian Kari huomasi, että vaimo unohteli sanoja kesken lauseen ja korvasi niitä muilla, täysin erilaisilla sanoilla. Hän ei enää halunnut katsoa tekstitettyjä tv-ohjelmia ja ihmisten nimetkin unohtuivat. Puoliso alkoi kiukutella ja äksyillä asioista, jotka eivät ikinä ennen vaivanneet häntä. Tuli mustasukkaisuuskohtauksia ja syy ongelmiin oli aina viereisellä tyynyllä.

– Siskoni käynnin jälkeen aloin itsekin huomata, että kaikki ei ole kunnossa. Samoin myös vaimoni tuntui tajuavan, että hänellä ei ollut kaikki ok, mutta kun syytä ei keksitty, vika oli minussa. Lääkärille oli todella vaikea päästä. Kävimme pään magneettikuvissakin ja kun siellä ei näkynyt mitään, sain minä vihat siitäkin niskoilleni.

Vuonna 2010 oireiden syy vihdoin selvisi. Hieman yli 60-vuotiaalla vaimolla on etenevä muistisairaus. Puoliso sai sairautta hidastavan lääkityksen. Uutinen oli järkytys Karille ja samalla koko elämä muuttui, kun miehestä tuli vain muutaman vuoden päästä vaimonsa omaishoitaja. Kari hoiti vaimoaan töiden ohella.

– Kävin aina ruokatunnilla tarkistamassa, mikä tilanne on kotona. Silloin kun hänellä vielä hoksottimet pelasivat, otin hänet välillä mukaan kaupunkiin ja hän kävi torilla ja muualla ollessani töissä. Koko ajan oli huoli ja pelko, että mitä tapahtuu, kun en ole paikalla.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin paheni niin, ettei vaimoa voinut jättää yksin kotiin. Hän saattoi karata yllättäen, liedet unohtuivat päälle eikä hän suuttuessaan vastannut puhelimeen. Kari palkkasi ensin kotiin yksityisesti henkilön viettämään vaimon kanssa iltapäivät. Myöhemmin työntekijän avulla järjestyi myös ensimmäinen hoitopaikka, jotta Kari pystyi jatkamaan työntekoa.

Siskoni käynnin jälkeen aloin itsekin huomata, että kaikki ei ole kunnossa.

– Sain vaimolle paikan Puijonlaaksoon, mutta se oli hänelle liian iso yksikkö ja hän ei viihtynyt. Pahimmillaan hän yritti hypätä autosta ulos, kun ajoimme Puijonlaakson ohi. Vuonna 2014 hän pääsi Harjulaan pienemmälle osastolle, mutta se lakkautettiin pian ja hän meni Leväselle dementiaosastolle vuoteen 2018 saakka.

Arkisin, niin kutsuttuun toimistoaikaan Karin vaimo oli hoidossa. Aamut, illat ja viikonloput mies kuitenkin hoiti häntä. Joka aamu kello soi 5.20, jotta Kari ehti tehdä aamutoimet vaimonsa kanssa ennen kuin hän lähti taksilla hoivapaikkaan. Iltapäivisin Kari ajoi töistä hoitopaikkaan ensin syöttämään vaimonsa ja ajoi sitten invataksin perässä kotiin vastaanottamaan vaimonsa.

– Kolmisen vuotta sitten häneltä hävisi liikuntakyky, jolloin piti hankkia pyörätuoli ja tehdä remontteja talossa. Iltaisin ja viikonloppuisin kävi kotisairaanhoito, arkiaamuisin yksityinen avustaja. Tein viikonloppuisin ja lomilla kolme ruokaa hänelle ja itselle yhden. Niiden kun piti olla erilaisia.

Koronan alkaessa vaimo joutui eristykseen ja kesällä hänet siirrettiin pitkäaikaishoivaosastolle Harjulaan, eikä hän tule enää kotiin. Koronan vuoksi Kari ei ole voinut käydä tapaamassa vaimoaan kuin vasta viime aikoina.

– Kun liikuntakyky hävisi noin kolme vuotta sitten, myös sairaus meni paljon alamäkeen. Viimeisten vuosien aikana puhe on ollut mutinaa, jota olen koittanut tulkita. Olen edelleen vaimoni edunvalvoja ja hoidan kaikki hänen asiansa. Koronan myötä hänen tilansa huononi entisestään kun ne vähäisetkään tutut kasvot eivät päässeet katsomaan. Nyt omaishoitajat saavat onneksi vierailla perheenjäsentensä luona.

Samalla myös tilanne omaishoitajana on muuttunut. Karille on tullut paljon enemmän vapaa-aikaa ja mies onkin käyttänyt sen rakentamalla talon ja olemalla aktiivinen omaishoitajien yhdistystoiminnassa.

– Kokemusta tästä hommasta on kuitenkin, että voin vapaa-ajastani uhrata myös toisten auttamiseen.

”Tuntuu, kuin olisi ollut vieraan ihmisen kanssa”

Muistisairaus tuli Karin vaimolle aivan yllättäen. Työelämässä aktiivisesti yli 40 vuotta ja siitä eläkeputkeen siirtynyt vaimo oli terve eikä hänellä ollut lääkityksiä. Pahinta Karista olikin katsoa, kuinka sairaus muutti hänelle 30 vuoden ajalta tutun ja rakkaan ihmisen aivan toisenlaiseksi.

– Hän oli ulkoisesti sama, mutta luonne ja persoona kuin uuden ihmisen. Ihan kuin olisi ollut vieraan ihmisen kanssa. Sellaisen joka kiukkuaa ja tekee kaikkea, mitä ei ole ikinä ennen tehnyt.

Kari sanookin, että vaikka vaimon hoito hoitopaikkaan jäämiseen saakka vaati paljon konkreettista ja fyysistä tekemistä, on henkinen puoli silti raskain. Omaan puolisoon on hankala suhtautua samoin kuin hoitaja potilaaseen ja omaishoitajan arjen sitovuus on myös rankkaa. Työnteko on ollut yksi Karin pelastus, kiitos siitä ymmärtävän työnantajan.

– En olisi jaksanut olla omaishoitajana näin pitkään, jos en olisi voinut käydä töissä. Töissä saa ajatukset pois kodin huolista ja murheista. Vaihtoehdot näyttivät jossain vaiheessa siltä, että pitää lopettaa työt kokonaan ja olla täysipäiväinen omaishoitaja tai laittaa vaimo laitokseen kokonaan. Jälkimmäinen taas ei käynyt mitenkään omalle luonteelle. Onneksi tällaiset järjestelyt ovat olleet mahdollisia.

Vertaistuki on ollut myös suuri voimavara.

– Vuonna 2015 menin Pohjois-Savon Omaishoitajien Villet-ryhmään. Sillä porukalla kerran kuussa tavattu ja tehty milloin mitäkin. Samalla on saanut tarinoida ja vaihdella kuulumisia. Se on ollut todella iso henkireikä, vaikka se on vain 1,5–2 tuntia kuukaudessa.

Keskustelu