Burnoutista selvinnyt Kirsi: ”Opin, ettei minun tarvitse miellyttää kaikkia”

Kirsi Pajamäki-Juutinen kertoo elämänsä käännekohdasta: ”Sydän hakkasi yötä päivää ja yötkin olivat painajaismaista työntekoa.”

Kirsi Pajamäki-Juutinen käy säännöllisesti salilla. Kovat treenit hän korvaa rauhallisilla kävelyillä, jos kropassa on liikakuormitusta. Ismo Vornanen
Ismo Vornanen

Ismo Vornanen

Kuopiolainen silmähoitaja Kirsi Pajamäki-Juutinen (45) on viettänyt lapsuutensa tervehenkisessä Riistaveden maalaismaisemassa. Naapurit kävelivät kylään, kun siltä tuntui eikä ovien tarvinnut olla lukossa niin kuin kaupungissa. Ihmiset pitivät toisistaan huolta eikä juuri kukaan tuntenut oloaan yksinäiseksi. Loputon työnteko oli maaseudulla hyve, mutta se saattoi pohjustaa aikuiselämässä Kirisin burnoutiksi kutsuttua romahdusta.

Silmähoitajan maailma hajosi noin kuusi vuotta sitten. Uuden vuoden kunniaksi vuonna 2021 hän muistelee katkeamistaan kuin kaukaista painajaista.

– Kokemus uupumisesta oli niin pelottava, etten halua koskaan sen toistuvan. Burnoutiin ajautumisen olisin voinut estää, jos olisin jo aiemmin lakannut miellyttämästä muita ja kuunnellut omia tarpeitani, pohtii Pajamäki-Juutinen.

Kirsi muistuttaa, että elämäntaparemontit ja tipattomat tammikuut eivät kanna pitkälle, jos arjen valinnat palaavat helmikuussa entisille raiteilleen.

Uupumiseen sairastumista hän pitää kiltin ja tunnollisen tytön syndroomana. Hän uskoo romahduksensa juurten ulottuvan maaseudun työnteon tinkimättömiin periaatteisiin. Kirsin mielestä työn merkityksen oppiminen lapsena on tärkeä asenne, mutta siinä on riski laiminlyödä levon ja palautumisen arvo.

– Maalla oli ajattelutapa, että tekemättä mitään ja pelkkä hyödytön oleilu on laiskuutta. Kotona piti paiskia koko ajan talon töitä. Ehkä sitä vapaata lapsuutta olisi saanut olla hitusen enemmän.

Pahimman romahduksen hetkellä pystyin vain itkemään.

Kirsi Pajamäki-Juutinen

Ihmisen uupuminen etenee asteittain ja väsymys alkaa pikkuhiljaa laskea mielialaa ja koetella fyysistä terveyttä. Kirsilläkin tapahtui työelämässä ensin mukavia asioita. Hän sai silmäsairaalassa enemmän vastuita, kun yksiköstä poistui esimies ja töitä kasaantui Kirsin työreviirille.

Työtunnit alkoivat venyä, kun tunnollinen hoitaja halusi olla työpaikalla paljon ennen virka-aikaa ja huolehtia, että kaikki oli valmista ennen kuin potilaat astuivat ovesta sisään kello 8. Työpäivä jatkui myös toisesta päästä. Ruokatunnit jäivät väliin ja kunnon lounas tuli kuitattua pikaisilla välipaloilla.

– Tunnistan itsessäni sen tavallisen naisen tarinan: Piti näyttää laihalta ja uskoin, että pelkät dieetit ja riisikakut edistävät laihuus- hyvinvointitavoitetta.

Työkuormasta ja vähäisestä ravinnosta huolimatta Kirsi ei voinut antaa periksi työpäivän jälkeisistä salitreeneistä. Moottori kävi kovilla kierroksilla vapaa-ajalla ja jopa yöntunteina.

Puolisen vuotta eläminen oli yhtä selviytymistaistelua, kunnes hän ymmärsi hakeutua hoitoon.

– Kyllä ne yötkin alkoivat mennä töitä tehdessä. Heräsin useita kertoja ja heti oli mielessä, miten selviytyä seuraavasta päivästä. Sydän hakkasi yötä päivää. Oireet eivät enää hellittäneet millään tahdonvoimalla. Pahimman romahduksen hetkellä pystyin vain itkemään ja aivot olivat täydellisessä sumussa.

Työterveydestä Kirsi sai ensin kahden viikon sairausloman, sitten kaksi kuukautta lisää ja toipumiseen vierähti kaikkiaan puolisen vuotta.

– Lääkäri sanoi lohduttavasti, että nyt teet vain sellaisia asioita, mitkä tuntuvat mukavilta. Aluksi oli vaikea päästää irti. Oli vapauttavaa huomata, että työt pyörivät ilman minuakin eikä minun tarvitse treenata väsyneenä.

Tervehtyessään hän käveli usein Niuvan vakiolenkillään mielisairaalan ohi. Hän pohti sairaalan kohdalla, että paranisiko hän koskaan tästä sitkeästä taudista. Olisi pitänyt hellittää paljon aikaisemmin.

– Opin sairastumisestani, että minun ei tarvitse miellyttää kaikkia. Kokemus oli niin pelottava, että nyt otan heti rauhallisemmin, jos tunnen rasittuvani liikaa. Nykyisin en edes urheile, jos kroppani ei ole palautunut päivän rasituksista.

Minimoi turhat ajatukset

Kirsi Pajamäki-Juutisella burnoutista selviäminen on kohentanut elämänlaatua. 11-kuukauden ikäinen Uuno-koira on opettanut, että myös ihminen saa voimaa, kun hän tarkkailee kiireettömästi luontoa, ihastelee ja haistelee ympäristöä niin kuin Uuno.

Kun Uuno pysähtyy, Kirsi alkaa myös tutkia paikkoja, joita hän ei aiemmin huomannut lainkaan.

– Sanon sukulaistytöllenikin, että hellitä, ei sinun tarvitse saada aina kiitettäviä. Jo pelkkä luokalta pääseminen riittää. Tärkeintä, että olet onnellinen.

Kirsi matkusteli aiemmin ulkomailla jopa kolme kertaa vuodessa. Nyt hän tutkii lähiympäristön ihmeitä ja jos korona väistyy, yksi reissu vuodessa Turkkiin riittää kaukokaipuun tyydytykseen.

– Kaipaan nyt yksinkertaista elämää, esimerkiksi koiran kanssa tepastelua Puijolla. Turkissa olen käynyt 25 kertaa. Turkin Kappadokiassa voisin koronan jälkeen käydä patikoimassa. Lomistakin saa stressiä, jos niihin ahtaa liikaa toimintaa ja matkustelee aina kun on vapaata aikaa.

Kirsi motoksi sopisi tällä hetkellä: Minimoi turhat ajatukset ja nauti pelkästä olemisesta.

Kommentoi