Joni löysi 38-vuotiaan vaimonsa elottomana kotoa: "En kyennyt olemaan paikalla, kun hengityskoneet otettiin pois päältä"

"Heti alussa päätin, että lasten vuoksi minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä", sanoo puolisonsa menettänyt Joni Mononen.

Muun muassa ystävien kanssa puhuminen, liikunta ja kirjoittaminen ovat antaneet Joni Monoselle voimaa. Oona Seppänen
Aija Pirinen

Aija Pirinen

Viime heinäkuun lopulla Joni Monosella (43) oli pitkästä aikaa edessä yhteinen mökkiviikonloppu kavereitten kanssa. Elämä oli muutoinkin kaikin puolin mallillaan.

Vaimo Riikka (38) jäi kotiin 7-vuotiaan pojan kanssa ja parin 12-vuotias tytär lähti ukin luo Vehmersalmelle.

Joni ja Riikka olivat olleet yhdessä 2000-luvun alusta. Naimisiin he menivät Kuopiossa vuonna 2007. Parilla oli tapana, etteivät he juuri soittele silloin kun toinen on reissussa.

– Halusimme antaa toistemme olla rauhassa kavereitten kanssa. Mielestämme parisuhteessa tarvitaan yhteisen ajan lisäksi myös omaa aikaa.

Joni vietti mukavan ja nauruntäyteisen lauantain kaveriporukalla. Sunnuntai-iltapäivänä hän lähti hyvillä mielin ajamaan kotiinsa. Matkalla tytär soitti Jonille ja sanoi olevansa kotioven takana ilman avaimia.

– Hän sanoi, että äiti ei vastaa puhelimeen. Sanoin, että Riikka on varmaan lenkillä ja että minä olen ihan kohta kotona.

Kirjoittaminen selkeyttää ja jäsentää ajatuksia.

Kodin rappukäytävään tullessaan Joni huomasi ukin ja tyttärensä, joka oli puhelimessa mummon kanssa.

– Mummukin oli sanonut, ettei ole kuullut Riikasta edellisillan jälkeen mitään. Riikka oli edellisenä iltana käynyt minun vanhempieni luona ja poikamme oli halunnut jäädä sinne yöksi.

Joni avasi kotioven ja lähti viemään vaatekassin makuuhuoneeseen. Siellä oli Riikka, joka makasi sängyllä mahallaan.

– Hihkasin, että alahan nousta kahville.

Kun Riikka ei reagoinut mitenkään, Joni meni viereen ja otti tätä olkapäästä kiinni. Hän huomaisi, ettei Riikka hengitä.

– Siitä alkoikin sitten hirmuinen härdelli.

Ambulanssi tuli paikalle, ensihoitajat tutkivat ja yrittivät saada Riikan elintoimintoja käyntiin. Joni seurasi tätä kaikkea vierestä.

– Kuulin ensihoitajien puhuvan, että nyt lähti sydän käyntiin. Ajattelin, että eiköhän tämä tästä selviä.

Riikkaa lähdettiin viemään Kuopioon KYSiin ja Joni jäi kotiin odottamaan lisätietoja sairaalasta. Sillä välin lapset vietiin isovanhempien luo.

– Muutaman tunnin odotin kotona yksikseni. Mitään ei kuulunut. Soitin sitten illalla itse KYSiin, että mikä on tilanne. Sieltä ei suostuttu kertomaan mitään, vaan pyydettiin tulemaan heti paikalle.

KYSissä Riikka oli hengityskoneessa. Lääkäri totesi, että Riikka on saanut sydänkohtauksen ja hänen aivonsa ovat hapen puutteen vuoksi niin vaurioituneet, ettei hänestä saa enää elävää ihmistä.

Seuraavana päivänä Riikka nukkui ikiuneen Jonin, sisarustensa, tätinsä ja papin ympäröimänä. Isä ja veljet olivat käyneet hyvästelemässä Riikan jo edellisenä iltana.

– En kyennyt olemaan paikalla huoneessa siinä hetkessä, kun hengityskoneet otettiin pois päältä. Kuulin myöhemmin, että hän oli vielä avannut hitaasti silmänsä ja katsonut hetken verran eteenpäin. Pikkuhiljaa hänen hengityksensä lakkasi.

Miten voi selvitä järjissään, kun kohdalle osuu pahin mahdollinen? Mistä saa voima jatkaa elämää, kun oma puoliso kuolee yllättäen niin nuorena? Tätä ovat monet kyselleen Jonilta.

Helppoa se ei ole ollutkaan. Joni sanoo, että ensimmäiset päivät olivat kuin sumussa kulkemista. Ensimmäiset pari viikkoa Joni asui lasten kanssa omien vanhempiensa luona. Heidän ja muiden sukulaisten avusta hän on hyvin kiitollinen. He auttoivat pahimman yli ja järjestivät käytännön arkea silloin, kun Jonilta itseltään oli voimat poissa.

– He auttavat meitä edelleen paljon.

Perheen luona kävi myös kriisityöntekijä, jonka käynnistä oli Jonin mukaan hyötyä erityisesti lapsille.

– Heti alussa päätin, että lasten vuoksi minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Jos minä heittäisin hommat läskiksi ja alkaisin vaikka viinan kanssa läträämään, siinä olisi kolme elämää pilalla.

Aluksi omassa kodissa käynti oli raskasta. Kaikki siellä muistutti Riikasta. Vähitellen Joni alkoi käydä siellä ensin itsekseen ja myöhemmin lasten kanssa.

Parin viikon päästä lapsilla alkoi koulu ja Jonilla työt, ja perhe palasi omaan kotiin. Arjen rutiinit olivat tärkeä osa myös suruprosessissa etenemisessä.

– Itse koin töihin paluun terapiana. Siellä pystyin keskittämään ajatukset hetkeksi muuhun kuin suruun. Työnantajalla oli ja on edelleen iso rooli, että sain soviteltua uuden arjen ja työelämän yhteen.

Heti alusta alkaen Joni on halunnut puhua tapahtuneesta ja tunteistaan ääneen. Lähes heti Riikan kuoleman jälkeen Joni kirjoitti asiasta sosiaaliseen mediaan. Näin hän sai kerralla tiedotettua asiasta kaikille tutuille.

– Se helpotti, ettei tarvinnut jokaisen puolitutun kanssa käydä asiaa erikseen läpi.

Lastensa kanssa hän on halunnut puhua äidin kuolemasta hyvin avoimesti. Tytär oli omasta tahdostaan mukana myös hautajaisten, muistotilaisuuden ja hautakiven suunnittelussa.

– Välillä käymme yhdessä valokuva-albumeja läpi ja katsomme äidin kuvia.

Varsin pian Joni huomasi, että valtavan surun keskellekin alkoi ilmestyä myös pieniä hyviä hetkiä. Niistä hän sai voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

– Kun esimerkiksi huomasimme tyttäreni kanssa, että olimme yhdessä oppineet leipomaan, sitä tuli hyvä mieli.

Joni itse on saanut toivoa lukemalla kirjoista ja lehdistä muista ihmisistä, jotka ovat menettäneet oman läheisensä.

Myös liikunta ja ystävien kanssa puhuminen ovat helpottaneet surutyötä. Joni on myös alkanut kirjoittaa ajatuksiaan.

– Kirjoittaminen selkeyttää ja jäsentää ajatuksia.

Joni sanoo, että ison menetyksen läpikäyminen on eräällä tavalla antanut myös sisäistä voimaa.

– Kun illalla olen huomannut, että selvisin tästäkin päivästä, niin se on aika voimaannuttava kokemus.

Elämä jatkuu

”En halua katkeroitua”

Riikan kuolemasta on kulunut nyt kahdeksan kuukautta. Virallinen kuolinsyy oli sydänkohtaus.

– Mutta mikä sen aiheutti, se ei välttämättä selviä koskaan, Joni sanoo.

Joni asuu lasten kanssa Iisalmessa ja työskentelee Säästöpankkien keskitetyssä yritysasiakaspalvelussa.

Joni sanoo, että suru kulkee edelleen mukana. Mutta enää se ei vaikuta päivittäiseen tekemiseen.

– Minulla on tapana ottaa omia rauhallisia hetkiä, jolloin pohdin suruani, Riikkaa ja elämää.

Joni kokee, että vaimon kuolema on muuttanut häntä ihmisenä.

– Tuntuu, että minusta on tullut stressittömämpi ja vapautuneempi. Olen myös oppinut pyytämään apua, ei kaikesta tarvitse selvitä itse.

Kun on läheltä seurannut puolison kuoleman, ymmärtää elämän rajallisuuden.

– Olen oppinut ymmärtämään, ettei kaikkeen voi vaikuttaa. Mutta siihen voi vaikuttaa, miten asioihin suhtautuu. En halua katkeroitua, vaan keskittää energiani uuden paremman rakentamiseen.

Joni sanoo, että hänestä on tullut aiempaa avoimempi. Hän myös haluaa antaa itsestään enemmän.

–Pitää muistaa elää itsensä näköistä elämää. Ei kannata miettiä, mitä muut ajattelevat, vaan pitää tehdä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä ja mitkä tuottavat iloa.

Kommentoi