Venäläisestä lastenkodista 6-vuotiaana Suomeen adoptoitu Maria ei tunne biologisia vanhempiaan: "Olen todella sinut itseni ja menneisyyteni kanssa"

Venäjällä syntynyt Maria Laitinen adoptoitiin Suomeen lapsena. Myöhemmin hän on kääntänyt vaikeat kokemukset voimavaraksi.

Maria Laitinen on sen verran kiinnostunut taustastaan, että haluaisi tietää, mistä on perinyt punaiset hiuksensa. Inka Matilainen
Inka Matilainen

Inka Matilainen

Kuopiolainen Maria Laitinen (26) muistaa elävästi, kun hänen äitinsä ja isänsä hakivat hänet lastenkodista Ivangorodista Venäjältä lastenkodista. Hän oli tuolloin 6-vuotias ja asunut lastenkodissa kolmivuotiaasta lähtien.

– Muistan kun vanhempani tulivat katsomaan minua. En silloin vielä ymmärtänyt, että he ovat uudet vanhempani, koska lastenkoti oli minun kotini silloin. Kun he viimein tulivat hakemaan, muistan, miten minua pelotti ja ihmettelin, kun piti lähteä vieraiden ihmisten matkaan.

Suomeen ja Kuopioon muuttaessaan Maria ei osannut mitään, sillä lastenkodissa ei ollut minkäänlaista opetusta. Hän osasi puhua vain venäjää.

– Siellä elettiin tavallista arkea. Lapset oli jaettu isompien ja pienempien ryhmiin. Leikittiin, syötiin, ulkoiltiin, katsottiin joskus telkkaria. Muistan miten outoa ja uutta oli tulla Suomeen, kun luulin aluksi, että menen toiseen lastenkotiin.

Sopeutuminen uuteen perheeseen ja kulttuuriin ei alkuun ollut helppoa. Maria oli hyvin levoton eikä suomalainen ruoka tahtonut maistua. Lastenkodin kavereitakin oli ikävä. Tilannetta kuitenkin helpotti se, että Marian adoptiovanhemmat puhuvat venäjää. Pikkuhiljaa Maria alkoikin sulautua uuteen perheeseensä, jossa hänellä on myös kolme vanhempaa veljeä, ja jotka ottivat pikkusiskon heti omakseen.

– Veljeni eivät osanneet venäjää, joten heidän kanssaan kommunikointi oli alkuun hankalaa. Onneksi opin suomenkin lopulta todella nopeasti, 6-vuotiaana.

”Olen todella sinut itseni ja menneisyyteni kanssa.

Ajasta lastenkodissa Marialla ei ole juurikaan hyviä muistoja. Hänen siellä olonsa sattui aikaan, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja köyhyys näkyi myös lastenkodin oloissa.

– Kyllä se oli aika karua ja karmeaa elämää. Siellä ei lämpö ja rakkaus huokunut. Enemmänkin taisteltiin elämästä ja jokapäiväisestä selviytymisestä. Köyhyys näkyi vahvasti kaikessa. Olimme kaikki hyvin aliravittuja, sillä ruoka ei ollut riittävän ravitsevaa.

Maria on kuitenkin vieraillut lastenkodissa myöhemmin uudestaan noin 10-vuotiaana. Kokemus oli ahdistava.

– Se oli joku niin kutsuttu juurimatka. Muistot palasivat reissulla todella voimakkaasti takaisin ja huomasin, että siellä oli ihan samanlaista kuin ennenkin. Sen jälkeen en ole siellä vieraillut enkä tiedä, onko lastenkotia enää edes olemassa.

Maria ei tiedä, ketkä hänen biologiset vanhempansa ovat eikä edes tarkkaa syntymäpaikkaansa. Passissa hänellä lukee Leningradin alue, mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ole. Biologisilla vanhemmilla oli Marian käsityksen mukaan luultavasti jonkinlainen päihdeongelma, mutta siitäkään ei ole varmuutta. Nuorena Marialla oli vaihe, jolloin hän olisi halunnut tietäävanhemmistaan ja juuristaan enemmän.

– Ja olen edelleenkin kiinnostunut jossain määrin tutkimaan omia geenejäni. Olen miettinyt, että tekisin joskus DNA-testin. Nuorempana tunsin itseni ulkopuoliseksi ja kyllä siitä kiusattiinkin, ettei minulla ole biologisia vanhempia.

Kun tietoa oikeista vanhemmista ja siten omista juurista ei ole löytynyt, on Maria vuosien saatossa oppinut elämään asian kanssa eikä hän ole katkera biologisille vanhemmilleen heidän aikoinaan tekemästään ratkaisusta. Adoptioperhe on Marian ainoa oikea perhe.

– Olen käynyt puhumassa asiasta terapiassa ja saanut siitä apua. Itsenäistyminen ja omilleen muutto on myös auttanut valtavasti. Minulla ei ole ollut enää vähään aikaan tarvetta selvittää, keitä oikeat vanhempani ovat. Minulla on jo vanhemmat ja ihana perhe täällä Kuopiossa.

Vaikeat kokemuksensa Maria on kääntänyt myös voimavaraksi ja on mukana Adoptioperheet ry:n toiminnassa leirikummina ja tukena saman kokeneille nuorille ja lapsille.

– Adoptio on yhä asia, josta vaietaan liian usein. Joko niin, että adoptoitu ei halua puhua siitä tai jopa niin, etteivät adoptiovanhemmat halua kertoa lapsen olevan adoptoitu. Haluan olla omalta osaltani purkamassa näitä tabuja ja antamassa tukeni muille saman kokeneille. Saan siitä vertaistukea itsekin.

Maria haluaa puhua aiheesta julkisesti muistuttaakseen, ettei ihmisen taustoja voi nähdä päällepäin ja siksi kenestäkään ei pitäisi olettaa mitään pinnallisten asioiden perusteella. Hän myös korostaa, että rankasta menneisyydestä huolimatta, hän on onnellisempi kuin koskaan.

– Olen todella sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Valokuvaaminen on yksi voimavaroistani, johon voin myös purkaa tunteitani.

Alta voit lukea myös Viikkosavon vt. päätoimittajan kolumnin liittyen aiheeseen.

Kenet sinä valitset?

Kommentoi