Kuopiolaiselle Sannalle on ollut täysin normaali olotila ettei hän puhu kenellekään viikkoihin. Minna Lyytinen

Yksinäisyyteen syvälle vajonnut kuopiolainen Sanna: ”Todistin itselleni etten ole kuollut, kun siivoan”

Yksinäisyys on kietonut kuopiolaisen Sannan hetkittäin niin vahvasti ympärilleen, että hän on ajatellut ettei ole olemassa.

Inka Matilainen

Inka Matilainen

Syntyikö yksinäisyyden tunne ennen kuin Sanna, 51, (nimi muutettu) sairastui vakavasti mielenterveyden ongelmiin vai vasta sen jälkeen. Sanna ei tiedä, mutta tunne on silti ollut läsnä hänen elämässään vuodesta 2008 lähtien. Asian henkilökohtaisuuden ja arkaluontoisuuden vuoksi Sanna esiintyy tässä jutussa nimimerkillä.

Vuonna 2008 Sanna muutti Porvoosta Kuopioon, kun hänen ex-miehensä luona asuva tyttärensä sairastui. Suomenruotsalaisesta kulttuurista Savoon siirtynyt Sanna ei perheenjäseniään lukuun ottamatta tuntenut Kuopiosta ketään ja aika meni tytärtä hoitaessa.

Kun tytär alkoi toipua, Sanna sairastui itse psyykkisesti, ja kävi läpi pitkiä sairaalajaksoja, joissa häntä yritettiin kuntouttaa. Vuonna 2013 hän kuitenkin joutui työkyvyttömyyseläkkeelle. Kaikki tapahtumat johtivat siihen, että hän koki putoavansa tyhjään kuiluun.

– Tytön sairastuminen oli hyvin kipeä asia. Sen ja oman sairastumiseni vuoksi en juuri ehtinyt olla täällä työelämässä, jossa olisin tutustunut ihmisiin. Minulla ei ollut täällä tukiverkkoja ja muutenkin verkostoni on aina ollut hyvin kapea. Raja siitä, missä kohtaa oma valinta yksinolosta on vaihtunut yksinäisyyteen – on minulle hämärä.

Eläkepaperit työikäisellä ihmisellä hävettivät. Sanna alkoi eristäytyä ihmisistä, eikä asioinut muualla kuin pakollisissa paikoissa kuten kaupassa ja lääkärissä. Pahimmillaan hän saattoi olla viisi viikkoa niin, ettei puhunut kenellekään. Kaikki ”ulkomaailman” tilanteet hän pyrki käsikirjoittamaan etukäteen ja oletti aina pahimman tapahtuvan. Rankimmillaan tilanne meni niin pitkälle, että Sanna luuli olevansa kuollut.

– Se oli joskus vuonna 2015 tai 2016. Kävelin Vänärin rantaa ja koska en nähnyt ketään missään, ajattelin, että olen kuollut. Kun tulin kotipihaan ja naapuri tervehti, mietin, miten hän voi kuollutta tervehtiä. Todistin itselleni kotona, etten voi olla kuollut, kun siivoan ja imuroin. Silloin ajattelin ettei kaikki ole kunnossa ja menin päivystykseen, josta he ohjasivat minut osastolle.

P itkässä juoksussa yksinäisyys muuttaa persoonallisuutta.

Vastaavanlainen tilanne toistui tänä syksynä, mutta tällä kertaa se ei mennyt psykoosiin asti. Tunne katoamisesta ja siitä, ettet ole edes olemassa, oli kuitenkin samanlainen. Sanna kuvailee sitä hyvin lamaannuttavaksi.

– Yksinäisyys kietoo ympärilleen todella vahvasti. Se, etten puhunut kenellekään pitkään aikaan oli minulle ihan normaali tila. Suorastaan itsestäänselvyys.

Tällä hetkellä yksinäisyys ei ole Sannalle enää yhtä konkreettista kuin ennen, ja hänen suhtautumisensa siihen on muuttunut. Syy siihen on Yksinäisyystyö Pohjois-Savossa -hanke, johon hän hakeutui mukaan. Hankkeen tapaamisissa hän on tajunnut, että vaikka yksinäisyys ei ole hänen oma vikansa, on hän sen myötä luonut itselleen paljon haitallisia ajatusmalleja, jotka vaikeuttavat tilanteen muuttumista.

– Se haitallisten mallien määrä on ihan järkyttävä ja pitkässä juoksussa yksinäisyys muuttaa persoonallisuutta. Minulla esimerkiksi yksi sellainen on, että vaikka kaipaan kontaktia, niin en sitten lopulta itse vastaa kontaktiin, jos joku yrittää ottaa. Myös persoonalla ja geeneillä on merkitystä, sekä tietenkin ympäristöllä missä kasvaa ja elää. Suomenruotsalainen kulttuuri on erilainen kuin savolainen.

Sanna pyrkii pääsemään pois haitallisista ajatusmalleista. Se vaatii paljon työtä, ja pohtimista, miten toimisikin toisin jossain tilanteessa. On pitänyt miettiä, kuka sitä lopulta oikein onkaan sairauden ja yksinäisyyden alla.

Kun tulin kotipihaan ja naapuri tervehti, mietin, miten hän voi kuollutta tervehtiä.

– Hullun määritelmähän on se, että teet aina saman asian uudestaan ja uudestaan, ja odotat eri lopputulosta, hän naurahtaa. Siitä tässä pyritään nyt pois. Suurin oivallus on, että yksinäisyys on tosiaan tunne, vaikkakin ihan todellinen, mutta se voi tulla ja mennä.

Lue lisää Sannan ajatuksia ja tietoa hankkeesta jutun verkkoversiosta: www.viikkosavo.fi

Pahinta yksinäisyydessä on Sannan mukaan se, ettei ole toista ihmistä peilinä eikä voi jakaa kenenkään kanssa arkista elämää. Tahtomattaan yksin ollessa vapaus tehdä mitä haluaa, muuttuu pitkässä juoksussa raskaaksi vastuuksi, kun asioita ei voi kenenkään kanssa jakaa.

– Yksinäiseltä puuttuu peili ja palaute. Ei ole ketään herättelemässä sieltä kotoa, että oikea maailma on täällä. Samalla katoavat sosiaaliset taidot, eli kuinka muiden ihmisten kanssa ollaan. Koko ajan odotat ja pelkäät pahinta, jos olet ihmisten kanssa.

Nykyinen sosiaalinen media myös pahentaa oloa. Tai ainakin Sannan oloa. Hän kertoo vähentäneensä somen käyttöä, koska siitä tulee usein paha mieli.

– Viikonloput ovat olleet erityisen vaikeita, koska silloin ihmiset ovat yleensä tekemässä jotain yhdessä. Ja joidenkin julkkisten yhden päivän ”sunnuntaimoodista selvitty”-päivitykset, jotka meinaavat sitä, että viikon yhdestä yksinäisestä päivästä on selvitty, ärsyttävät välillä ihan suunnattomasti, vaikka toki se on heidän kokemus ja oikeutettu. Mutta kokeilepa sitä ”sunnuntaimoodia” vuosia.

Yksinäisyys on Sannan mielestä yhä myös tabu. Harva kehtaa ja uskaltaa kertoa olevansa yksinäinen, koska se hävettää.

– Olin 44-vuotias, kun sain eläkepaperit. Kun ihmiset kysyvät mitä teen, vastaukseni on, että en mitään ja se on häpeällinen vastaus Suomessa. Fyysiseen sairauteen suhtaudutaan ihan eri tavalla kuin mielenterveyden sairauksiin.

Sanna muistuttaa, että yksinäisyys ei näy aina ulospäin. Myös perheellinen ja ihmisten ympäröimä voi olla yksinäinen. Siksi hänestä olisi tärkeää, että yksinäisyys osattaisiin ottaa puheeksi myös terveydenhuollossa.

– On olemassa ihmisiä, jotka ihan oikeasti katoavat kokonaan. Yksinäisyys on tappavaa, jos suhtautumista siihen ei saada muutettua. Omalla asenteella voi tehdä paljon, mutta se ei yksin tilannetta korjaa.

Tavoitteena oman yksinäisyyden ymmärtäminen

Sannan mainitsema Yksinäisyystyö Pohjois-Savossa -hanke on Hyvä Mieli ry:n hanke, joka tarjoaa maksutonta apua yksinäisyyttä kokeville täysi-ikäisille Pohjois-Savon alueella.

Työskentely toteutetaan Helsinkimission toimintamallilla, johon kuuluvat yksilökeskustelut työntekijän kanssa sekä ohjattu työkirjatyöskentely. Tapaamisia on yhteensä viisi ja niissä pureudutaan henkilön kokeman yksinäisyyden ytimeen sekä omiin ajatusmalleihin.

– Tapaamisissa tutkitaan yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia ja niiden yhteyttä tunteisiin ja käyttäytymiseen. Tavoitteena on ymmärtää omaa yksinäisyyden kokemusta ja sen lieventymistä, kertovat projektipäällikkö Hanna Holopainen ja projektityöntekijä Inka Pironetti.

Asiakkaaksi voi hakeutua, jos haluaa tutkia omaa yksinäisyyden kokemusta ja löytää itselleen keinoja helpottaa sitä. Holopainen ja Pironetti kertovat, yksinäisyyttä saattavat synnyttää esimerkiksi elämänmuutokset. Eikä niiden tarvitse aina olla negatiivisia asioita.

– Opiskelujen aloittaminen, perheen perustaminen, paikkakunnan vaihtaminen. Siinä muutamia esimerkkejä. Tavoite on lisätä tietoisuutta yksinäisyydestä ja, kuinka se on hyvin normaalia. Moni häpeää yksinäisyyttä vaikka ei tarvitsisi.

Tapaamisissa herätellään henkilö löytämään vastaukset itse tarjoamalla peili omille ajatuksille. Kyseessä ei ole terapiatyö eikä erilaisiin toimintoihin ohjaaminen. Tähän mennessä mukaan on tullut joitakin ihmisiä, joka ei vastaa lähimainkaan totuutta yksinäisyyttä kokevien todellisesta määrästä.

– Tämä vaatii omien ajatusten tutkailua, jotta ne muuttuisivat joustavammiksi ja ettei esimerkiksi tekisi niin herkästi negatiivisia tulkintoja toisten käytöksestä. Yksinäisyys ei ole oma vika, mutta yksinäisyys värittää mielen musta-valkeaksi. Tärkeää on muistaa, että yksinäisyys ei ole osa ihmistä tai määritä häntä, vaan kokemus.

Pironetti ja Holopainen muistuttavat, että meillä kaikilla on vastuumme toisen ihmisen kohtaamisessa. Voimme halutessamme parantaa tai pahentaa toisen oloa. Suomalaiset voisivat myös hetkittäin olla hieman tungettelevampiakin.

– Kannattaa miettiä, millaisista kohtaamisista itselle tulee hyvä mieli, mistä on jäänyt kurja fiilis ja miten itse taas kohtelee muita. Ja vähän rohkeammin voitaisiin kysyä, mitä toiselle kuuluu tai vaikka pyytää kahville. Suomalaiset ajattelevat herkästi, ettei kehtaa tungetella toisten elämään, vaikka joskus toinen sitä ihan kaipaisi.

Lisätietoa hankkeesta löytyy Kuopion Kriisikeskuksen sivuilta.

Etusivulla nyt

Vuoden kuopiolainen ehdokkaat on valittu - Äänestä suosikkiasi

| Päivitetty