Kolumni: Välttämätön tervehdys

Petri Ruuskanen

Petri Ruuskanen

Liian moni kaupunkilainen näyttää lopettaneen tervehtimiseen, jos on sitä koskaan aloittanutkaan. Alkeellistakaan tervehtimisen muotoa ei näytä turhan usein löytyvän edes naapureiden tai harrastuskavereiden kohtaamisissa. Eikä hengityssuojainten alla eläminen ole tainnut ainakaan kohentaa tilannetta, päinvastoin. Tämän huomaaminen on herättänyt minussa surua. Olemmeko täysin menettämässä sosiaalisen yhteyden toisiimme?

Tervehtimisellä tarkoitan edes pientä äännähdystä tai muuta elettä, joka kertoisi siitä, että ihminen tunnustaa kanssaihmisen elolliseksi olennoksi.

Olen pohtinut paljon, mistä tämän sosiaalisen elämämme keskeisen tavan katoaminen johtuu. En suostu uskomaan, että kyse on pelkästä huonotapaisuudesta tai sosiaalisesta sokeudesta, joka on iskenyt yhä useampaan kaupunkilaiseen. Syiden täytyykin olla syvemmällä kulttuurissamme, jota yksilöt toteuttavat tiedostamattaan.

Sosiaalipsykologian uranuurtajan Erving Goffmannin mukaan tarve kasvojen säilyttämiselle on ihmiskunnan universaali ominaisuus. Sosiaalista vuorovaikutusta säätelevät ympäri maailmaa tarkat sosiaaliset käytännöt. Näitä sosiaalisia käytäntöjä ohjaavat eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa erilaiset rituaalit, kuten tervehtiminen ja muut sosiaaliset tavat. Tavat pitävät meidät rutiininomaisesti kiinni toistemme olemassa olemisen tunnustamisessa.

Kohdatessamme toisen ihmisen tunnustamme hänet olemassa olevaksi, ja samalla näytämme mitä itse edustamme. Toisen ihmisen tarkoituksellinen ohittaminen tarkoittaa myös meidän kulttuurissamme yksilön tai jopa kokonaisen väestöryhmän mitätöintiä. Jokainen ihminen tietää miten pahalta tuntuu, jos omalla työpaikalla tai muussa omassa yhteisössään ei tule ollenkaan huomatuksi. Ulossulkeminen vuorovaikutuksesta on sosiaalisen eristämisen ja sosiaalisen kuoleman ensimmäinen askel.

T arvitsemme aina ja ikuisesti toisiamme .

Yhdysvalloissa on ns. super-maxvankiloita, joissa vanki suljetaan eristykseen 22–24 tuntia vuorokaudessa. Nämä vangit kärsivät Amnestyn mukaan levottomuudesta, masennuksesta, unettomuudesta, kohonneesta verenpaineesta, vainoharhaisuudesta ja psykooseista. Tässä vankeustyypissä ihmistä pidetään eristyksessä vähintään 12 kuukautta ennen kuin hän voi saada vapauksia eristykseensä. En väitä, että huomenen sanomatta jättäminen naapurille aiheuttaa samanlaista mielenterveyden ja fyysisen menetyksen vaaraa, mutta esimerkin kautta ymmärrämme, ettemme voi elää yksin sosiaalisena olentona, vaan tarvitsemme toisiamme, jotta voisimme säilyttää terveytemme.

Kehotankin miettimään, voisimmeko yhä useammin osoittaa toisemme merkitykselliseksi niinkin pienen arkisen toiminnan kuin tervehtimisen kautta.

Älä siis jätä käyttämättä hetkeä, jolloin voit tunnustaa kanssaihmisen olemassaolon merkityksellisyyden. Tapa ei ole sinänsä tärkeä, vaan se että tarvitsemme aina ja ikuisesti toisiamme. Myös niitä sinulle tuntemattomia.

Kirjoittaja on j ärjestötyöntekijä ja tosielämän mielensäpahoittaja .

Kommentoi