Kuopion kaupunginteatterissa näyttelevä Riina Björkbacka on nähnyt ja elänyt teatterimaailmaa lapsesta saakka.
– Isäni oli töissä Kuopion kaupunginteatterissa. Olen pienestä pitäen istunut katsomossa ja seurannut esityksiä. Meidän kotimme oli muutenkin tosi kulttuurimyönteinen.
Björkbackan molemmat vanhemmat olivat teatteriväkeä, isä ammatikseen ja äiti nuorena harrastajateatterissa.
– Sitä kautta olen päässyt kulisseihin lapsena ja nähnyt koko todellisuuden. Ja sitä kautta ala on myös lähtenyt houkuttelemaan.
Näyttelijän työpäivä on kaksiosainen: ensimmäinen puolikas on kello 10–14, toinen puolikas kello 18–21.30. Alkuviikosta harjoitellaan esityksiä, loppuviikko ja viikonloppu puolestaan esitetään.
– Harjoittelemme kahdessa osassa molemmin puolin päivää, joskus tosin työryhmän kesken saatetaan päättää, että pidetäänkin pitkä harjoitus. Sitä harjoitellaan ensi-iltaan asti. Esityskaudella taas työt painottuvat vahvemmin loppuviikolle ja esimerkiksi illat saattavat venyä pitkiksikin, Björkbacka kertoo.
Siinä on annettu jo ne keittoainekset, että teepä tuosta soppa.
Näyttelijät tulevat prosessiin mukaan hieman myöhemmin kuin muut tuotantoon osallistuvat. Ohjaaja, puvusto, lavastus sekä valo ja ääni ovat tavanneet jo ennen ensimmäisiä harjoituksia, ja usein harjoitusten alkuun mennessä onkin jo jonkinlainen kuva siitä, miltä näytelmä tulee lavalla näyttämään.
– Ensimmäisissä harjoituksissa saamme tekstin käteen. Usein käy niin, että näemme käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa siinä vaiheessa. Heti harjoitusten alussa meille näytetään lavastuspienoismalli – lavastaja esittelee sen ja kertoo, että tämä on nyt se ympäristö missä ollaan.
Varsinaista fyysistä harjoittelua ei aloiteta heti, vaan käsikirjoitusta luetaan ensin yhdessä. Björkbackan mukaan koko ensimmäinen viikko voi mennä tekstiä lukiessa ja teemoista keskustellessa, ohjaajasta riippuen.
– Moni harjoittelee omaa tahtia. Ensimmäiset viikot menevät plari kädessä kulkiessa, jos tekstiä ei vielä ihan osaa. Sitä luetaan ja samalla yritetään hahmottaa omaa näyttämöolemista. Tässä vaiheessa tuotantoa kuiskaaja on todella keskeisessä osassa.
Tuotannon viimeinen esitys on Björkbackalle aina merkityksellinen.
– Siinä ikään kuin jätetään hyvästit sille proggikselle. Riippuu aina produktiosta, kuinka se päätetään. Joskus lähdetään lasilliselle viimeisen esityksen jälkeen, joskus taas se vaan lakkaa ilman mitään sen ihmeellisempää, Björkbacka miettii.
Ensi-illat ovat kuitenkin teatterimaailmassa se suurin ja kaunein – niitä juhlistetaan koko tuotantotiimin kesken.
– Viimeisessä esityksessä on myös se, kun meillä on niin armoton työtahti. Siinä ollaan vähän jo menossa seuraavaa juttua kohti ja valmistaudutaan jo henkisesti uusiin harjoituksiin.
Samanaikaisten projektien määrä näyttelijää kohti vaihtelee esityskausittain. Välillä ei ole mukana missään, mitä harjoitellaan, jolloin näyttelijä on harjoitusvapaalla.
– Ja joillakinhan voi olla isoja rooleja kaikessa mikä pyörii, jollakin taas pienempiä enemmän. Se on todella vaihtelevaa.
Björkbacka itse on palannut viime marraskuussa opintovapaalta ja näyttelee tällä hetkellä nimiroolia Nimeni on Susanna -näytelmässä. Tänä keväänä hän harjoittelee kahta syksyllä ohjelmistoon tulevaa teosta.
Onko sitten koskaan riskiä, että eri roolien vuorosanat menisivät sekaisin?
– Tuota kysytään aika usein. Eivät ne sekaisin voi mennä, jokainen teos on niin oma maailmansa.
Myös roolien haastavuudessa on eroja. Björkbackalle pienet roolit ovat suuria vaikeampia.
– Ihan kauheasti minulla ei ole päärooleja ollut, mutta niissä saa tehdä kokonaisen henkilön kaaren. Siinä on annettu jo ne keittoainekset, että teepä tuosta soppa. Pieniä rooleja ei välttämättä kirjoiteta kauhean kokonaisiksi, niissä saattaa olla vaikka vaan pieniä lavalla käyntejä.
Pienessä roolissa joutuu Björkbackan mukaan hieman perustelemaan itselleen, miksi tämä hahmo on tällainen, koska sitä ei käsikirjoituksessa tavallisesti sen suuremmin avata. Ikävimmillään roolista voi tulla hieman riittämätönkin tunne.
– Kun se hahmo ei ole kokonainen. Ohjaajan kanssa yleensä kyllä keskustellaan paljon, jos hahmo ei lähde aukeamaan. Mutta ei se ole yhtä palkitsevaa kuin tehdä isoa roolia.
Myös pää- ja sivuroolien fyysisyydessä on eroja. Pääroolissa lavalla menee usein leijonanosa esityksen kestosta, kun taas sivuhahmo saattaa käväistä aika ajoin.
– Siinä ei ole sellaisessa näyttämöenergiassa koko esityksen ajan, vaan istuu lämpiössä ja kuuntelee ämyristä, että kohta pitää taas mennä. Sivurooleissa onkin paljon sellaista virityksen ylläpitoa, että pysyy näytelmän rytmissä.