Peijjaiset sentään!

Aamu. Herätyskello. Ei perkeles, nyt jo? Mikä maa, mikä valuutta? Unta alla korkeintaan pari tuntia ja taas olisi mentävä. Eikä. Onneksi järki voittaa. Kyllä ne ukot ilman meikäläistäkin pärjää. Olokin on kuin sontatunkiosta tehty maalaus. Hieman taisi iltakin venähtää, joten unta palloon ja kello kiinni. Vaan ei auta. Noustava on. Niin ne muutkin tekevät. Joka paikkaa särkee, mutta en ole ainoa. Aamupalaksi tyhjä ilme vessan peilistä ja tuttuakin tutumpi puhelu. Huomenta, saanko taksin? Pitäisi päästä Kuopio-hallille. Ai osoite? Öö.. odota, niin kysyn.

On jälleen se aika vuodesta, kun Kuopiossa pelataan Suomen suurin ja kaunein harrastefutisturnaus, Peijjaiset. Pian 30 vuotta täyttävä tapahtuma on aikojen saatossa paisunut jo niin isoksi, että se pelataan kahtena viikonloppuna. Turnaus kun on järjestelyiltään niin toimiva, että tulijoita on yksinkertaisesti liikaa yhdelle viikonlopulle.

Ensimmäisen kerran Kuopion tennishallissa potkitut Peijjaiset sopivatkin Kuopioon kuin nenä päähän. Tätä nykyä Kuopio-hallissa järjestettävästä turnauksesta on kehkeytynyt koko Suomen futismielisten immeisten iloiset kekkerit, jossa kaveriporukat kokoontuvat ja uudet syntyvät. Peijjaisten hengen voikin helposti kiteyttää suomalaisen rockfutisjoukkueen FC Rainbown lausahdukseen. Ei tärkeintä oo voitto, vaan pitkät pelimatkat. Tästä kuin todisteena on kuopiolaisen John Long Teamin maalitykki Sami ”Kire” Kinnunen. Kire kun ottaa ja hurauttaa joka vuosi koslallaan Norjan Tromsosta tänne 1100 km päähän, vain päästäkseen pöllyttämään Peijjaisten maaliverkkoja. No ehkä hieman myös riekkumaan kaupungin valoissa. Siivu tähän suuntaan mennee iloisesti, mutta paluumatkasta nostan ukolle hattua.

Peijjaisten tasoinen tarina ei tietenkään synny itsestään ja vaikka turnauksen puuhamies Pekka Ojala jääkin nyt isojen kiitosten kera eläkkeelle, niin sen verta vahvan perinnön Pekka meille jättää, että eiköhän se Kiren koslan nokka ensikin vuonna sieltä Tromsosta tänne Kuopioon suuntaa.

Kirjoittaja on KuPSin puujalka.