Rajat ovat rakkautta

Olin viikonloppuna lenkillä koirieni kanssa. Vastaan tuli poikaporukka, noin kymppivuotiaita. He poukkoilivat pyörillään holtittomasti pitkin katua ja ölisivät koirille, ihan vain saadakseen ne ärsyyntymään.

Hirmuinen lauma teinejä polttaa röökiä Sokoksen takana olevan pyöräkatoksen vieressä. Kaiteet, telineet, kivijalat ja ties mitä on ihan hajalla, tahallisesti tuhottu.

Näistä kurittomista ja huonosti käyttäytyvistä nuorista ei tietysti pitäisi valittaa vain lehden palstoilla tai somessa. Pitäisi sanoa palaute suoraan. No on sitäkin yritetty, ja vastaukseksi saa huorittelua. Ei ihme, ettei aina tee mieli mennä väliin.

Edelleen on hirmuisen suuri joukko ihania ja fiksuja nuoria. Mutta en mahda mitään sille tunteelle, että huonosti käyttäytyvien määrä on kasvanut. Harva minun lapsuudessani uskalsi uhmata aikuisen auktoriteettia. Eikä kyllä yleensä ollut mitään tarvettakaan.

On tietysti lukuisa määrä vaihtoehtoisia syitä, miksi näitä pahoinvoivia nuoria on syntynyt. Mutta ainakin ollaan menty pieleen, jos vanhemmat eivät ole asettaneet lapselle mitään rajoja. Koska rajat ovat rakkautta. Ne luovat turvaa, vaikka olisivat kuinka ärsyttäviä. Juuri ärsyttävistä säännöistä lapsi tietää, että hänestä välitetään. Jos rajoja ei ole, tulee tunne, ettei ketään kiinnosta. Lapsi ei myöskään tarvitse pelkkiä kaverivanhempia.

Vanhempien tulee kestää se, että rajat saattavat aiheuttaa nuoressa vastareaktion ja kapinaa. Silloin onkin tärkeää, että sääntöjen taustalla on perustellut syyt, ja ne kerrotaan nuorelle. Ilman mitään rajoja vanhemmat eivät hoida tehtäväänsä kasvattajana.

Kirjoittaja on toimittaja.