Tekevä kansa

Sain tehtyä viimeisen psykologian tentin. Mikä helpotus! Opinnot ovat ottaneet kosolti aikaa ja energiaa vapaa-ajasta. Jälleen yksi ”rasti seinään” lisää. Tervettäkö? No enpä tiedä.

Suomalaiset ovat tekijäkansaa. Tekemällä ja yhteen hiileen puhaltamalla selvisimme vaikeista sotavuosista, maamme jälleenrakentamisesta ja sotakorvausten maksamisesta. Keskityimme tekemiseen, olemaan ahkeria ja tuottavia. Luterilaisen työn etiikan mukaan ihminen palvelee työllään lähimmäisiä ja yhteiskuntaa. Tekemisen eetos on ollut raamattumme. ”Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä”. Ei ihme, että työnarkomania on meillä yleistä, jopa ihailtavaa. Laiskuushan on suomalaiselle kirosana.

Tekeminen sinänsä ei ole huono asia. Pelkästään ajattelemalla tuloksia ei synny. Tarvitaan myös tekoja. Mutta mikä on riittävästi? Yhteiskunnan rattaat pyörivät alati. Tekemisen määrällä ei ole rajoja. Työn ja kodin rajat ovat hämärtyneet. Olemme aina tavoitettavissa.

Työsuhteet ovat muuttuneet projektimaisemmiksi ja määräaikaisemmiksi. On pakko näyttää parastaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei ihme, että työ myös stressaa yhä useampia.

Arvotamme itseämme ja toisiamme työn kautta. Mitä työ kertoo? Ainakin koulutuksesta, kokemuksesta, kiinnostuksen kohteista, ahkeruudesta jne. Toisaalta se ei kerro meistä ihmisenä. Millaisia olemme lähimmäisillemme, työkavereillemme, ja ylipäänsä persoonastamme. Eikö hyvä ihminen ole paljon enemmän kuin hyvä työntekijä?

Tekevän ihmisen rinnalle olisi hyvä nostaa tunteva ihminen. Tällä tarkoitan ihmisyyden keskeisiä mittareita, kuten kykyä rakastaa, tuntea empatiaa ja keskustella, sekä rehellisyyttä, luotettavuutta, ystävällisyyttä jne. Puhutaan työelämätaidoista ja tunneälystä. Miten sinä haluaisit itsesi muistettavan? Työlleen omistautuneena kusipäänä vai kenties ihmisenä, joka rakasti elämää, työtään ja läheisiään.

Valinta on meidän.

 

Kirjoittaja on kuopiolainen kuntokeskusyrittäjä ja ikuinen ihmettelijä.