Yksi ensimmäisistä kysymyksistä, joka monen sivusta seuraavan mieleen hiipi Venäjän hyökkäyksen jälkimainingeissa oli ”kuinka minä voin auttaa?” Niin humanitaaristen järjestöjen kuin yksityishenkilöidenkin perustamia hyväntekeväisyyskeräyksiä on ilmestynyt kuin sieniä sateella.
Viikkosavossa (16.3.2022) olleessa jutussa haastateltavatkin toteavat, että kuopiolaisten halu auttaa tuli yllätyksenä lahjoituksia organisoiville. Moni haluaa rahalahjoitusten lisäksi tukea konkreettisestikin. Tästä kertovat myös sosiaalisessa mediassa tiuhaan käydyt keskustelut, joissa on mietitty, kuinka avun saisi parhaiten perille.
Minun teoriani on, että tämä on herättänyt meissä jonkinlaisen kansallisen muiston Karjalan evakoista. Apua tarvitsevat eivät ole samaa kansaa kuin me, mutta he ovat käytännössä naapureita, ja vihollinenkin on sama kuin meillä oli.
Ja toki he ovat saman värisiä kuin me.
Ukrainalaisten saama apu on uskomattoman arvokasta ja usko siihen, että ihmisessä on paljon hyvää, on elpynyt keräyksiä seuratessa. On kuitenkin erikoista, kuinka auliisti suomalaiset kiirehtivät auttamaan nyt, kun taas Lähi-Idästä tulleet pakolaiset otettiin vastaan polttopulloin. Yle julkaisi sunnuntaina 13.3.2022 ansiokkaan jutun, jossa turvapaikkapäätöstä seitsemänkin vuotta odottamaan joutuneet perheelliset ihmettelevät järjestelmän jonotussysteemiä.
Ylen jutun lopussa esitetään toivomus, että Ukrainan kauhea tilanne pakottaisi meidän järjestelmämme uusiutumaan ja johtaisi siihen, että pakolaisiin suhtauduttaisiin tulevaisuudessa myönteisemmin. Sitä toivon minäkin. Samaa ihmiskuntaahan tässä kaikki ollaan.
Kirjoittaja on Viikkosavon toimittaja.
Tämä on herättänyt meissä kansallisen muiston Karjalan evakoista.