Tässä jutussa puhutaan Kuopion Ruoka-avun toiminnasta ja siitä, millaiseksi tilanne on hiljakseen kehittymässä. On hyvä, että ihmisiä autetaan, sitä kukaan tuskin kiistää, mutta artikkelia kirjoittaessa mielessäni heräsi kysymys.
Miten voi olla mahdollista, että yhdessä maailman onnellisimmiksi tituleeratuista maista on tarvetta vapaaehtoisista lahjoituksista riippuvaiselle ruoka-avulle?
Suomessa vaivais- ja köyhäinhoito oli pitkälti lähiyhteisön vastuulla 1800-luvun puoliväliin, teollistumisen ensitahteihin asti. Kun hoito siirtyi vuosisadan loppupuoliskolla kuntien vastuulle, alettiin siirtyä ajatusmaailmaan, jossa jokainen on vastuussa itsestään ja annettu apu vain houkuttelee jättäytymään kokonaan sen varaan.
Hyvinvointivaltiomallin piti korjata nämä asiat, mutta tässä sitä ollaan – pelkästään Kuopion Ruoka-avun jonossa käy 600 asiakasta viikossa, koska muuten ei pärjää. Siihen päälle vielä muiden apua antavien tahojen asiakkaat.
Apua tarvitsevien määrä ei ole ainakaan vähenemässä. Koronan ja Ukrainan sodan aiheuttamaa taloudellista ahdinkoa korjataan vielä pitkään. Lahjoituksina saatava ruoka on kuitenkin rajallinen resurssi – mitä tapahtuu, kun jonoon alkaa säännöllisesti jäädä kymmeniä, joille ei riitä? Läheisen auttaminen on korvaamattoman arvokasta, mutta ei yhteiskunta saa rakentua sen varaan. Valtio on täällä meitä varten, ei toisin päin.
Kuinka me voimme puhua hyvinvointivaltiosta, tai edes sivistysvaltiosta, jos nälältä välttyy vain sillä, että pääsee riittävän hyvälle paikalle jonossa?
Kirjoittaja on Viikkosavon toimittaja.
Valtio on täällä meitä varten, ei toisin päin.