Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni Elekee ampuko ammuja, elekee... – ”Peltilehmä on aika osuva nimitys”

Ilmastoruokavalio on ajankohtainen aihe. Suomi tavoittelee ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Myös maatalouden tulisi kantaa kortensa kekoon, ja Maa- ja metsätalousministeriössä valmistellaan erityistä ilmastoruokaohjelmaa. Siitä on tihkunut joitakin ennakkotietojakin.

Ei ole yllättävää, että ohjelmassa suositellaan suurempaa kasvispainotteisuutta sekä ilmasto- että kansanterveyssyistä. Kiistoja on valmisteluvaiheessa ilmeisesti aiheuttanut se, kuinka voimakkaasti kansalaisille tulisi suositella ja millä keinoin edistää eläinperäisten elintarvikkeiden kulutuksen ja tuotannon vähentämistä.

Keskustelua seuratessani ovat ajatukseni palanneet taas isoisääni Adolf von Wrightiin. Siihen kimnasistiin, jonka yli 150-vuoden takaisia kouluaikoja sivusin Kuopion lyseon merkkivuotta koskeneessa kolumnissani (Viikkosavo 23.11.2022).

Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti raskas muisto kansallisesta katastrofista, vuosien 1866–1868 nälkävuosista. Tuolloin perättäiset, sääoloiltaan omituiset vuodet tuhosivat viljakasvien, juuresten ja perunan sadot lähes totaalisesti. Suomen kansa oli tuolloin lähinnä pesko-vegetariaanista, eli ravinto perustui leipään, muihin viljatuotteisiin, perunaan ja kalaan. Lihaa syötiin lähinnä teurastusaikaan, ellei taloudessa ollut innokkaita metsästäjiä.

Suomen kansa oli tuolloin lähinnä pesko-vegetariaanista.

Katovuosien vuoksi tuhannet nälkiintyneet ihmiset lähtivät yksinkertaisesti kerjäämään kulkien paikasta toiseen. Isotätini kertoo muistelmissaan, kuinka kulkijoita saapui kymmenin Haminalahden kartanoon ja kuinka heille jaettiin leipää, suolakalaa ja kaljaa sekä lapsille hieman maitoa sekä annettiin lämmin yösija. Aamulla hiljainen joukko taas lähti taivaltamaan ja kartano valmistautui vastaanottamaan seuraavia tulijoita.

Sekä valtiovallan että viljelijäväestön johtopäätökset olivat katovuosien jälkeen selvät. Maamme maatalouden painottuminen leipäviljaan merkitsi hyvinä vuosinakin ravinnon niukkuutta, ja huonoina vuosina väijyi aina katastrofin uhka. Heinän ja ruohon kasvu riippui paljon vähemmän sääoloista kuin ruokakasvien, ja niinpä etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa alettiin suosia karjataloutta.

Isoisäni suoritti agronomitutkinnon Kööpenhaminassa, Landbohøjskolessa vuonna 1876. Hän teki elämäntyönsä ns. valtionmeijeristinä eli meijerikonsulenttina pohjoisissa lääneissä. Hänen sydämenasiansa oli karjatalouden kehittäminen neuvoin, ohjein ja opastuksin sekä edistämällä osuusmeijereiden perustamista.

Karjatalouden eteen tehty työ tuottikin tulosta. Voista tuli viime vuosisadan alkukymmeninä merkittävä vientituote, ja osuusmeijereistä metsätöiden ohella tärkeä rahatalouden juurruttaja maaseudulle. Myöskään maitotuotteiden merkitystä ajan kansanravitsemuksessa ei tule väheksyä, varsinkaan sota- ja pulavuosina.

Lehmä on kuitenkin ilmastopahis röyhtäillessään pötsissä syntynyttä metaania, voimakasta kasvihuonekaasua. Olen laskenut, että lypsylehmän vuotuiset päästöt vastaavat bensiinikäyttöisen henkilöauton keskimääräisiä päästöjä. Peltilehmä on siis aika osuva nimitys. Lisäksi pohjoisen Suomen heinää kasvavat pellot sekä lannanlevitysalat ovat usein turvemailla, jotka pelloiksi raivattuina ovat suuri kasvihuonekaasujen lähde. Noiden syiden vuoksi karjataloutta vierotaan ilmastopoliittisia päätöksiä muotoiltaessa.

Oliko siis isoisäni elämäntyö paljasta pahantekoa? Kysymys on tärkeä etenkin Kuopiossa ja Ylä-Savossa, maidon ja sivutuotteena saatavan naudanlihan merkittävimmillä tuotantoalueilla. Vastausta mietittäessä on ensinnäkin todettava, että ruokakasvien keskimääräiset hehtaarisadot ovat nykyäänkin Pohjois-Savossa noin 70–80 prosenttia. Varsinais-Suomen sadoista ja noin puolet tai vähemmän keskimääräisistä tanskalaisista sadoista. Lehmä sen sijaan tuottaa sen minkä tanskalainenkin – ja ilman soijaruokintaa.

Lisäksi nautamäärät ovat 70-vuodessa pienentyneet yli kahdesta miljoonasta noin kolmannekseen. On siis tehty merkittävä ilmastoteko tinkimättä maidon tuotannosta ja edistäen valtavasti eläinhyvinvointia. Vertailun vuoksi autojen määrä on tuona aikana yli 30-kertaistunut. Pohjois-Savossa turvemaidenkin osuus on pieni verrattuna Pohjanmaahan. Väitän, että niin eläin- kuin kasvituotantoakin voidaan harjoittaa vastuuttomasti tai vastuullisesti. Vastuullisella karjataloudella on vastakin sijansa maakunnassamme. Isoisäni taisi nyökätä minulle valokuvastaan.

Kirjoittaja on elintarvikebiotekniikan emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistosta.

Vanha kimnasisti muistelee… – ”Aina kukoistakoon! Sit semper in flore!”